Pyö­räil­len Kaakkois-Virossa

Kuva: Emiliano Verrocchio

Juhannus tar­koit­taa itselleni ennen kaikkea luonnon kukois­tuk­sen klii­mak­sis­ta naut­ti­mis­ta ulkoil­mas­sa. Pieni pyö­rä­mat­ka mah­dol­lis­taa tämän mainiosti, joten päätin juhlistaa myös tämän vuoden juhan­nus­py­hiä pyörän satulassa. 

Tällä kertaa en kui­ten­kaan lähtenyt matkaan yksin, vaan mukaani lähti Emppu. Empun kanssa olen tehnyt pari fil­la­ri­reis­sua aiem­min­kin: niin ikään juhan­nus­pyö­räi­lyn Ahve­nan­maal­la 2018 sekä Näsi­jär­ven kier­rok­sen 2020 (joka sattui sekin juhannusviikolle!). 

Pitkä vii­kon­lop­pu mah­dol­lis­ti mat­kaa­mi­sen hieman etäämmäs kotoa, joten koh­teek­sem­me vali­koi­tui Viro. Vasta aivan läh­tö­kuo­pis­sa tajusin, että itse asiassa ensim­mäi­sen pyö­rä­mat­ka­ni sattui olemaan juhan­nus­mat­ka Viron Saa­ren­maal­le vuonna 2017. Mikä olisikaan siis ollut Viroa osuvampi koh­de­va­lin­ta juhlistaa viiden vuoden mittaista tai­pa­let­ta­ni retkipyöräilijänä!

Olenkin jo aiemmin heh­kut­ta­nut Viroa pyö­räi­ly­koh­tee­na, sillä aiemmin vierailin Virossa useita kertoja vuo­sit­tain. Pandemian myötä visiitit Viroon kuitenkin jäivät, ja ehti kulua lähemmäs 3 vuotta ilman ainut­ta­kaan vierailua ete­lä­naa­pu­riin. Oli todel­la­kin aika palata takaisin.

Mat­ka­suun­ni­tel­ma

Koh­dea­lu­eek­sem­me Virossa vali­koi­tui Kaakkois-Viro ja eri­tyi­ses­ti Setomaan alue. Olin aikai­sem­min­kin vie­rail­lut Viron kaak­kois­kol­kis­sa, joskin ennem­min­kin Põlvan, Võrun ja Haanjan seuduilla. 

Aiempien pyö­räi­ly­je­ni perus­teel­la Kaakkois-Viro on Viroa par­hai­mil­laan. Siellä olen viehtynyt kau­nii­seen luontoon, perin­tei­den vahvaan läs­nä­oloon ja seudun tun­te­mat­to­muu­teen suuren yleisön mielessä — turis­ti­mas­sat suun­taa­vat Virossa jonnekin aivan muualle. Kaakkois-Viro on myös siitä erityinen paikka, että sieltä löytyy mäkiä!

Mat­ka­suun­ni­tel­man muo­tou­tu­mi­seen vai­kut­ti­vat ennen kaikkea julkisen lii­ken­teen aika­tau­lut sekä majoi­tuk­sen saatavuus. Yksikseni mat­ka­tes­sa­ni olisi varmasti majoit­tu­nut joko riip­pu­ma­tos­sa tai teltassa, mutta Empun kohdalla muka­vuu­den­ha­lu ja varus­tei­den puute saivat meidät päätymään sisä­ti­la­ma­joi­tuk­seen. Virossa onneksi varsinkin kahden hengen jakamina kus­tan­nuk­set jäävät helposti varsin koh­tuul­li­sik­si. Eri asia oli tietenkin vapaiden peti­paik­ko­jen löy­tä­mi­nen juhlapyhinä…

Mat­ka­suun­ni­tel­mam­me oli seuraava: kolme yötä ja kaksi koko­nais­ta päivää. Lähtö myö­häi­sil­lan lautalla, yöpyminen Tal­lin­nas­sa, aamun ensim­mäi­sel­lä junalla Tarttoon ja sieltä edelleen Verioran kylään. Sieltä reilun 80 kilo­met­rin pyöräilyn Kaakkois-Viroa kier­rel­len Värskan pik­ku­kau­pun­gin tuntumaan, josta toisena pyö­räi­ly­päi­vä­nä pol­ki­sim­me 90 km reitin Tarttoon. Tarttossa vietetyn yön jälkeen hyp­päi­sim­me jälleen pyö­ri­nem­me junaan ja mat­kai­sim­me Tal­lin­nas­ta lautalla takaisin Helsinkiin.

Hel­sin­gis­tä Kaakkois-Viroon

Pääsimme töistä ja muista kiireistä johtuen matkaan vasta klo 21 lautalla (jos haluat lisää tietoa lai­va­mat­kaa­mi­ses­ta pyörän kanssa, voit lukea siitä täällä). Olimme varanneet kahden hengen huoneen Fat Mar­ga­ret’s Hos­tel­lis­ta, jonka sijainti oli ihan­teel­li­ses­ti juuri sataman ja rau­ta­tie­a­se­man välissä. 

Koska saavuimme puo­lil­ta­öin ja lähdimme 7:30, emme ehtineet sen paremmin hostellin fasi­li­teet­tei­hin tutustua, mutta omiin tar­pei­siim­me Paksu Mar­ga­reet­ta oli juuri sopiva. Eri­tyi­ses­ti arvos­tim­me, että saatoimme säilyttää pyöriämme ensim­mäi­ses­sä ker­rok­ses­sa sijain­nees­sa huo­nees­sam­me. Hostellin aamupala puo­les­taan olisi ollut tarjolla vasta lähtömme jälkeen, joten sen missasimme.

Sitten edellisen Viron-vie­rai­lu­ni pyörien kul­je­tus­sään­nöt junissa ovat hieman muut­tu­neet. Aiemmin fillari kulki matkassa ilmai­sek­si, mutta 2021 lähtien käyttöön on otettu pyö­rä­li­put, joiden hinta on 50 % mat­kus­ta­jan lipusta. 

Toisin kuin muita lippuja, pyö­rä­lip­pu­ja ei voi ostaa etukäteen, joten kenel­lä­kään ei ole etukäteen varattua pyö­rä­paik­kaa junassa. Päätimme siis mennä ajoissa paikalle, jotta var­mis­tai­sim­me paikat sekä pyö­ril­lem­me että itsel­lem­me ja voisimme täydentää lyhyiksi jääneitä yöuniamme junassa torkkuen.

Olimme paikalla 25 minuuttia ennen junan lähtöä, mutta se vaikutti olevan näin juh­la­py­hä­lii­ken­tees­sä aut­ta­mat­to­man myöhään. Kaikki pyö­rä­pai­kat (katosta roikkuvat telineet) olivat jo täynnä, samoin tietenkin myös istu­ma­pai­kat. Saimme siis sanoa hyvästit haa­veil­lem­me juna­tor­kuis­ta ja seisoimme koko kahden tunnin matkan Tarttoon pyöriemme kanssa junan eteisessä. 

Posi­tii­vi­nen kokemus oli kuitenkin se, että sopu tuntui antavan sijaa. Kukaan ei valit­ta­nut pyörien suuresta määrästä tai tun­gok­ses­ta muu­ten­kaan, vaan kaikki tuntuivat sopeu­tu­van tilan­tee­seen. Tartossa junaa vaih­taes­sam­me saimme lopulta paikat sekä pyö­ril­lem­me että itsel­lem­me, mikä tuntui tässä vaiheessa luksukselta.

Ensim­mäi­nen pyö­räi­ly­päi­vä: Veriora — Obinitsa — Koidula — Kolossova — Saatsen saapas — Värska — Lobotka

Noin kolmen tunnin junailun jälkeen olimme viimein pyö­rä­reit­tim­me läh­tö­pis­tees­sä Verioran kylässä. 

Veriora vali­koi­tui aloi­tus­pis­teek­sem­me melko sum­ma­mu­ti­kas­sa; emme olleet koskaan kuul­leet­kaan paikasta, mutta kartalla sen sijainti näytti sopivalta muiden reit­ti­suun­ni­tel­miem­me kannalta. 

Verio­ras­sa täy­den­sim­me hieman varas­to­jam­me pai­kal­li­ses­sa pik­ku­mar­ke­tis­sa, joka onneksi oli auki (olimme etukäteen hieman stres­san­neet kauppojen aukioloa juh­la­py­hi­nä). Ostimme kiven­näis­vet­tä ja pientä evästä, mutta moni muu asiakas tuntui poistuvan kaupasta vod­ka­pul­lon kanssa. Ase­man­seu­dul­ta kuuluvaa mökää kuun­nel­les­sa tämä ei yllättänyt. 

Pian jätimme kuitenkin vod­ka­bi­lei­den kaiut taakse ja lähdimme polkemaan. Muistin heti ne monet asiat, jotka ovat saaneet minut ihas­tu­maan Viroon pyö­räi­ly­maa­na kerta toisensa jälkeen: hiljaiset tiet, sileä asfaltti, koh­te­li­aas­ti väistävät autoi­li­jat. Niin ja tien­var­sil­la pesivät haikarat!

Suo­ma­lai­seen korvaan hauskat pai­kan­ni­met ovat myös yksi Virossa mat­kaa­mi­sen maus­teis­ta. Jos paik­ka­kun­nan nimi sattuu olemaan vaikkapa Orava, niin pakkohan siellä on mennä käymään!

Setomaa

Vii­meis­tään Obi­nit­saan saa­pues­sam­me olimme saa­vut­ta­neet Setomaan alueen. Setomaa on setojen, pienen suomalais-ugri­lai­sen kansan, koti­seu­tua. Kiin­nos­tus tätä omin­ta­keis­ta suku­lais­kan­saa kohtaan olikin yksi hou­kut­ti­mis­ta tämän matkan suunnittelussa.

Nykyään Setomaa on jakau­tu­nut Viron ja Venäjän alueille. Setoilla on oma kieli ja vahva ylpeys omasta kult­tuu­ris­ta. Kenties paras ajankohta Setomaan kult­tuu­riin tutus­tu­mi­seen olisi elokuussa, kun setot viettävät Setomaan kunin­gas­kun­nan juhlaa. Meidän retkemme sijoittui taas juh­la­py­hiin, jolloin kaikki mah­dol­li­set paikat ruo­ka­kaup­po­ja lukuun ottamatta olivat kiinni. 

Setot ovat hartaita orto­dok­se­ja. Har­tau­des­ta kertonee jotain se, että Obi­nit­sas­ta löytyy kirkko, jonka pai­kal­li­set ovat raken­ta­neet 1950-luvun Neu­vos­to­lii­tos­sa, jossa uskonto on peri­aat­tees­sa ollut kielletty.

Virosta puhutaan usein tasaisena, mäet­tö­mä­nä maana, mutta täällä Kaakkois-Virossa se ei pidä paikkansa. Vaikka mistään vuo­ris­to­seu­dus­ta ei voi puhua, niin maisemat ovat mukavan kum­pui­le­via ja rei­til­lem­me osui myös useampia varoi­tus­kylt­te­jä 12 % nousuista ja laskuista. Näillä seuduilla pääsee siis ajoittain pon­nis­te­le­maan fysiikan lakeja vastaan.

Taivaasta hel­vet­tiin Kolo­da­vit­san poluilla

Kolo­da­vit­san kohdalla vaih­doim­me asfaltin sora­tei­hin, kär­ry­pol­kui­hin ja met­sä­pol­kui­hin. Alku oli ihanaa — tuntui, että olimme päässeet reittimme par­haim­piin paloihin. Maalais- ja met­sä­mai­se­mis­sa kulkevat kär­ry­po­lut olivat yhtä nautintoa, jota olisi voinut jatkaa loputtomiin.

Nautinto kuitenkin loppui, kun reittimme muuttui yhä vai­kea­kul­kui­sem­mak­si. “Taivas muuttui hel­ve­tik­si”, muistan miet­ti­nee­ni, kun muta, isot lätäköt, isompi sora, sääriä polttavat nok­kos­pus­kat, oksat ja hyön­teis­hel­vet­ti tekivät ete­ne­mi­ses­tä jat­ku­vas­ti vaivalloisempaa. 

Maas­to­pyö­räl­lä ja pitkillä lahkeilla nämäkin polut olisivat varmasti olleet hauskoja, mutta paljailla säärillä ja gra­vel­pyö­ril­lä huu­mo­rin­ta­ju oli koe­tuk­sel­la. Eniten huo­les­tut­ti kuitenkin se, että alue oli kunnon punk­ki­pusik­koa, josta saisi pal­jaa­seen ihoon liian helposti sala­mat­kus­ta­jia. Päätimme siten lopulta tehdä täys­kään­nök­sen ja palata pääl­lys­te­tyil­le teille. 

Paar­maklii­mak­si ja saippuakauppa

Päivämme ehkä inten­sii­vim­mät kilo­met­rit koimme Matsurin ja Sesnikin välisellä sora­tiel­lä. Paarmat olivat pör­räil­leet ympä­ril­läm­me koko päivän, mutta täällä olo­suh­teet olivat erityiset tukalat. Mas­sii­vi­set, parin sentin mittaiset hevos- tai nau­ta­paar­mat seu­ra­si­vat meitä her­keä­mät­tä, ja tunsimme olevamme loput­to­man drone-hyök­käyk­sen alaisina paarmojen hyö­kä­tes­sä päin näköä. 

Pysäh­ty­mi­nen ja juo­ma­tauot ilta­päi­vän paah­tees­sa olivat mahdoton idea, sillä paarmat pysyivät kin­te­reil­läm­me vauh­dis­sa­kin. Vaikka paarmoja on tullut vastaan ennenkin, niin tuntui, että täältä löytyivät ne luo­ma­kun­nan isoimmat, nopeimmat ja näl­käi­sim­mät yksilöt. Jos siis artik­ke­lin alussa puhuin jotain “kes­ki­ke­sän luonnon kukois­tuk­sen klii­mak­sis­ta”, niin täällä sen todel­la­kin pääsimme kokemaan.

Kolos­so­van kohdalla paar­ma­hel­vet­ti lopulta helpotti, ja saatoimme pysähtyä hen­gäh­tä­mään. Jos olisimme hok­san­neet ottaa itses­täm­me selfien, olisi sen otsikoksi sopinut hyvin Paarma High Way Survivors.

Tässä vaiheessa totesimme myös vesi­va­ran­to­jem­me huvenneen. Koska seu­raa­viin kyliin oli vielä matkaa, päätimme kysyä vettä lähei­sis­tä taloista. Ensim­mäi­ses­sä talossa oli kyllä ihmisiä paikalla, mutta ehkä näytimme liian epäi­lyt­tä­vil­tä, ja he eivät rea­goi­neet huhui­lui­him­me pihan portilta.

Vierestä lähti kuitenkin pikkutie toiselle talolle ja lähdimme koit­ta­maan onneamme sinne. Siellä vas­taan­ot­to oli ystä­väl­li­sem­pi ja saimme vesi­pul­lom­me täytettyä. Tänne pää­ty­mi­nen oli itse asiassa sopiva sattuma, sillä talossa toimi myös pieni sievä saip­pua­puo­ti, jossa myydään talon isännän käsityönä val­mis­ta­mia saip­puoi­ta. Saip­pua­laa­tu­ja oli var­maan­kin pitkälti tois­ta­kym­men­tä, ja veden­ha­ku­reis­sum­me päätyikin saip­puas­hop­pai­luun. Jollain ihmeellä onnis­tuim­me vielä löytämään tilaa näille yllät­tä­vil­le tuliai­sil­le pienistä pyörälaukuistamme.

Venäjä, here we come!

Mat­ka­suun­ni­tel­maa teh­des­sä­ni olin huomannut kartalla kiin­nos­ta­van yksi­tyis­koh­dan: yksi Setomaan kyliä yhdis­tä­vis­tä teistä kulki hetken verran Venäjän puolella! Kyseessä on Saatsen saappaana tunnettu pieni uloke, joka on ilmei­ses­ti syntynyt aikoinaan myö­täil­läk­seen rajan toisella puolella olevan maatilan maita. 

Pienen sel­vit­te­lyn jälkeen kävi ilmi, että ei olisi mitään estettä pyöräillä tätä tietä, kunhan vaan muistaisi pitää mat­kus­tus­asia­kir­jat mukana ja jalat pois tien pinnalta. Kahta tien­pät­kää ( 1km ja 50 m) ei tosiaan saa kulkea jalan, vaan koko matka on kul­jet­ta­va ajo­neu­vol­la pysäh­ty­mät­tä ja jal­kau­tu­mat­ta. Teknisen ongelman kes­keyt­täes­sä matkan olisi otettava yhteys vii­py­mät­tä rajavartiostoon.

Mitään viral­lis­ta rajan­yli­tys­paik­kaa Saatsen saap­paas­sa ei ole, vaan rajan­yli­tyk­ses­tä muis­tut­ta­vat ainoas­taan Viron puolella sijai­se­vat ohje­kyl­tit. Kumpikaan meistä ei koskaan ollut käynyt Venäjällä, joten tartuimme tähän ainut­laa­tui­seen tilai­suu­teen käydä itä­naa­pu­rin ter­ri­to­riol­la ilman viisumia tai rajamuodollisuuksia.

Itse tiessä ei sinänsä ole mitään kovin ihmeel­lis­tä, ja se olisi saattanut olla mikä tahansa tie matkamme varrella. Kuitenkin tieto siitä, että meillä ei ole vapautta käyt­täy­tyä nor­maa­lis­ti, toi koke­muk­seen oman jännityksensä. 

Tuntuuko kui­ten­kaan siltä, että olisin nyt käynyt Venäjällä? No eipä oikeastaan. 

Värska, Viron Vichy

Illaksi saavuimme Värskaan, jossa heti ensim­mäi­se­nä vastaan tuli Värska Veden tuo­tan­to­lai­tos. Paik­ka­kun­ta onkin tunnettu eri­tyi­ses­ti mine­raa­li­ve­des­tään, jota Suo­mes­sa­kin myydään. Jos Ranskassa on Vichy, Värska on sen viro­lai­nen vastine. 

Värska sijaitsee val­ta­vas­ta Peip­si­jär­ves­tä irtau­tu­vat Värs­kan­lah­den rannalla.Juotavan veden lisäksi Värskan vettä ja poh­ja­mu­taa pidetään ter­veel­li­se­nä, ja Värskasta löytyykin myös kylpylä ja hoitolaitos. 

Värska on myös loistava paikka tutustua Setomaan kult­tuu­riin. Paik­ka­kun­nal­ta löytyy muun muassa seu­ra­saa­ri­mai­nen perin­ne­far­mi, jonne on tuotu alku­pe­räi­siä raken­nuk­sia muualta Setomaan alueelta. Meidän vie­rai­lum­me aikaan paikka oli tietenkin kiinni, joten mikäli aihe kiin­nos­taa enemmän, kannattaa seudulla vierailla juh­la­py­hien ulkopuolella.

Oma maja­paik­kam­me sijaitsi aivan Värskan tun­tu­mas­sa Lobotkan kylässä Koidun kodissa. Kyseessä on Hilja-rouvan omistama talo, jonka puo­li­kas­ta hän vuokraa mat­kai­li­joi­den käyttöön. Hilja kertoi har­kit­se­van­sa elä­köi­ty­mis­tä majoi­tus­toi­min­nas­ta lähi­tu­le­vai­suu­des­ta, joten Koidun koti ei vält­tä­mät­tä ole tarjolla enää kauan. 

Meidän visiit­tim­me aikana talossa majoittui myös mukava viro­lai­nen paris­kun­ta, jotka viettivät aikaansa lähia­lu­een maas­to­pyö­räi­ly­rei­teil­lä. Talo oli yksin­ker­tai­nen ja mum­mo­la­mai­ses­ti hieman aikaa nähnyt, mutta meidän tar­pei­siim­me oikein hyvä. 

Kauneinta paikassa oli kuitenkin läheinen Õrsovan järvi, jonka rannalle mekin menimme päivän päät­teek­si kes­ki­ke­sän kauneutta fiilistelemään.

Toinen pyö­räi­ly­päi­vä: Lobotka — Värska — Räpina — Tartto

Pakat­tuam­me pyörämme aamiaisen jälkeen suun­ta­sim­me vielä kerran Värskan kes­kus­taan. Täy­den­sim­me jälleen eväs­va­ras­to­jam­me pai­kal­li­ses­sa mar­ke­tis­sa ja tutus­tuim­me keskustan alueeseen muutenkin. Har­mil­li­ses­ti näin juhan­nuk­se­na suurin osa paikoista oli tietenkin kiinni.

Värskasta lähdimme kohti Räpinan pik­ku­kau­pun­kia. Matkan varrella meitä tuli vastaan useampi sym­paat­ti­nen kylä, kuten Mikitamäe ja Võõpsu. Tie onkin osa reittiä nimeltä Setomaan kylävyö, jota olimme osittain polkeneet jo edel­li­se­nä­kin päivänä.

Räpinaan saa­vut­tuam­me pidimme jälleen pienen huol­to­tauon. Helle oli yltynyt parilla asteella edel­li­ses­tä päivästä, joten sel­viy­ty­mi­nen ilman nes­te­va­ras­to­jen tank­kaus­ta ja jää­te­lö­tau­koa ei olisi ollut mah­dol­lis­ta. Ket­ju­öl­jyl­le­kin alkoi olla tarvetta, ja sitä löysimme pai­kal­li­sel­ta huoltoasemalta.

Räpinan jälkeen poljimme kohti Tarttoa. Tie oli hyvä­laa­tuis­ta, mutta tämä väli ei tarjonnut mai­se­mal­li­ses­ti mitään sen ihmeel­li­sem­pää. Välillä oli peltoa, välillä metsää. Edel­lis­päi­vän maaseudun pik­ku­tei­hin ja kylän­rait­tei­hin ver­rat­tu­na nämä viimeiset 60 kilo­met­ria olivat hieman tylsempiä eikä niistä jäänyt kovinkaan paljon ker­rot­ta­vaa jäl­ki­pol­vil­le, vaikka ei reitissä sinänsä mitään vikaakaan ollut. Jos joku kysyisi minulta vinkkejä reit­ti­suun­nit­te­luun, niin neuvoisin varmasti tämän pätkän sijaan pyörimään enemmän Setomaan kylissä ja ulot­ta­maan seik­kai­lu­ja myös Haanjan ja Võrun alueille. 

Tartto — Tallinna — Helsinki

Tartossa majoi­tuim­me hieman keskustan ulko­puo­lel­la sijain­nee­seen Tamme Hos­tel­liin. Naa­pu­rus­to oli ker­ras­saan vie­hät­tä­vää vanhaa pien­ta­loa­luet­ta, jossa itse hostelli sijaitsi Tammen urhei­lu­ken­tän laidalla. 

Vas­taan­ot­to­vir­kai­li­jan kanssa meillä oli lievä kie­li­muu­ri, mutta rouva antoi meille tär­keim­mät ohjeet suo­men­kie­li­sel­lä paperilla. Ilah­duim­me myös aamiais­kas­seis­ta, sillä varausta tekies­säm­me emme olleet huo­man­neet aamiaisen sisäl­ty­vän hintaan.

Hostelli oli toimiva ja siisti, joskin hieman per­soo­na­ton ja lai­tos­mai­nen. Huo­nees­tam­me oli pääsy koko talon mit­tai­sel­le par­vek­keel­le, jonne oli mukava mennä vil­voit­te­le­maan illan päät­teek­si. Aamun tunteina huoneemme kuitenkin paahtui pätsiksi, sillä huoneiden ikkunat olivat aamuau­rin­gon suuntaan ja Tarttoon oli tulossa jopa reilun +30 asteen hel­le­päi­vä. Kau­neusu­nem­me jäivät siis hieman vajaiksi.

Aamulla suun­ta­sim­me heti noin 1.5 kilo­met­rin päässä sijait­se­val­le rau­ta­tie­a­se­mal­le ja mat­ka­sim­me aikai­sel­la junalla Tal­lin­naan. Vältimme näin juhan­nus­py­hien paluu­lii­ken­teen ja junassa olikin meno­mat­kaan ver­rat­tu­na varsin väljää. 

Tallinnan päässä aikaa ei ollut hukat­ta­vak­si, sillä meillä oli vain noin 20 minuuttia aikaa ehtiä junalta Eckerö Linen läh­tö­sel­vi­tyk­seen. Itsel­lä­ni­hän ei tässä vaiheessa ollut vielä edes lippua, mutta tulipahan sel­vi­tet­tyä samalla, että lai­va­li­pun pystyi ostamaan vielä suoraan auto­kais­tan läh­tö­sel­vi­tyk­ses­tä­kin ja vieläpä samaan hintaan kuin ennakkona netistä. Huh.

Mat­ka­bud­jet­ti

Mitä tämä muutaman päivän reissu sitten kustansi?

Laskin tähän kahden hengen reissun perus­ku­lut: lai­va­li­put, junaliput ja majoi­tuk­sen. Ruo­ka­ku­lu­ja en laskenut erikseen, mutta söimme matkan aikana Suomesta ja Virosta ostettuja eväitä.

• Lai­va­mat­kat kahteen suuntaan kahdelta aikui­sel­ta ja pyörältä yhteensä noin 100 euroa
• Kolmen yön majoitus kahdelle 106 euroa
• Juna­mat­kat kahdelle aikui­sel­le ja kahdelle pyörälle Tallinna-Tartto-Veriora ja Tartto-Tallinna yhteensä noin 86 euroa
• Yhteensä noin 150 euroa/pyöräilijä

Vielä paremmin reis­su­fii­lik­siin pääsee Ins­ta­gra­mis­sa, jossa olen koonnut tarinoita reissun päältä koho­koh­tiin. Otapa siis @seikkailupyorailija seu­ran­taan myös siellä!

Kom­ment­te­ja ja kysy­myk­siä voi tuttuun tapaan kir­joit­taa tuohon ala­puo­lel­le. Onko Kaakkois-Viro tai Setomaa sulle tuttuja? Entä kiin­nos­tai­si­ko Saatsen saappaan läpi pyöräily?