Eloon­jää­mis­kurs­si tal­vio­lois­sa haastaa kehon ja mielen

Vilua, nälkää, väsymystä ja itsensä haas­ta­mis­ta. Tal­vie­loon­jää­mis­kurs­si on sopivan karaiseva kokemus, jolla oppii pakos­ti­kin jotain uutta — vähintään itsestään. 

Jokin aika sitten kerroin koke­muk­sis­ta­ni Maan­puo­lus­tus­kou­lu­tusyh­dis­tyk­sen eli MPK:n Eloon­jää­mis­kurs­si 1:llä. Tuo kesä­kurs­si herätti kipinän kokeilla myös kurs­si­sar­jan kak­kos­osaa, tal­vie­loon­jää­mis­kurs­sia, jonka on tarkoitus haastaa osal­lis­tu­jia astetta haas­ta­vam­mis­sa oloissa.

Niinpä suuntasin hel­mi­kuus­sa jälleen kohti Poh­jan­maa­ta, tarkemmin sanoen Ilmajokea, jossa tämän vuoden tal­vi­kurs­si jär­jes­tet­tiin. Kurssille tuli tällä kertaa yhteensä 15 rohkeaa sielua, joista kaksi edusti nais­su­ku­puol­ta ja ymmär­tääk­se­ni tasan yksi (minä) inttiä käy­mät­tö­miä siviilejä. 

Kurssi alkoi perjantai-iltana varus­tei­den­jaol­la ja kuit­ta­sim­me käyt­tööm­me hyvän vali­koi­man armeijan tal­vi­kamp­pei­ta pak­kas­saap­pais­ta lumi­pu­kuun. Tämän jälkeen vuorossa oli teo­riao­pe­tus­ta, jossa ker­ta­sim­me kesällä opittuja asioita ja syven­sim­me eloon­jää­mis­tie­tout­tam­me eri­tyi­ses­ti tal­vio­lo­suh­tei­den osalta. Lopulta kävimme nukkumaan varikon lattialle aikaista aamu­he­rä­tys­tä odotellen.

Start­ta­sim­me kurssin käy­tän­nö­no­suu­den aamu­kuu­del­ta siir­ty­mäl­lä maastoon. Olo­suh­teet olivat ihan­teel­li­set tal­vi­kurs­sia varten: kui­va­pak­kas­sää ja mukavasti lunta. Kirk­kaas­ti paistava aurinko oli ehdotonta plussaa. Viime vuonna kurssi oli jouduttu pitämään huo­mat­ta­vas­ti inhot­ta­vam­mis­sa olo­suh­teis­sa vesi- ja räntäsateessa. 

Päivän aikana kal­tai­se­ni kau­pun­ki­lais­sii­vi­li pääsi kokei­le­maan kai­ken­lais­ta uutta ja jännää. Suurin piirtein ensim­mäi­se­nä tekonani kaadoin puun — elämäni ensim­mäis­tä kertaa. Jonkin verran myöhemmin int­ti­larp­pi pääsi kunnolla vauhtiin, kun lähdimme hiih­tä­mään armeijan suksilla (ihan yllät­tä­vän mukavat sukset, mutta siteet oli vähän hankalat) ja opet­te­le­maan räjäh­tei­den virit­te­le­mis­tä vihol­lis­ten hiih­to­reit­tien varrelle. 

Kurssilla yövyttiin itse tehdyissä tila­päis­ma­joit­teis­sa. Osalla yösijana oli iglu­mai­nen lumikammi, osalla puo­les­taan itse nik­ka­roi­tu laavu. 

Lumikammi olisi ollut kiin­nos­ta­va vaih­toeh­to, mutta sen teko oli käy­tän­nös­sä koko päivän mittainen projekti. Olin alku­päi­vän kiinni muissa teh­tä­vis­sä ja ilta­päi­väl­lä olisin saanut työs­tet­tä­väk­se­ni jonkun muun aloit­ta­man lumi­kam­min. Halusin kuitenkin yösijan, jonka olen tehnyt itse alusta loppuun saakka itse ja jollaisen toden­nä­köi­sim­min raken­tai­sin itse omilla reissuillani.

Siksi päädyin yksin­ker­tai­seen rat­kai­suun: kaivoin lumeen kuopan, jonka pohjalle tein havu­pat­jan ja päälle asettelin kaksi armeijan sade­tak­kia säältä suo­jaa­maan.  ”Tosi­nai­sen valinta”, kommentoi yksi kouluttajista. 

Kylmä tekee ruu­miin­tun­te­muk­sil­le jotain outoa. Jano ei vält­tä­mät­tä tunnu janona eikä nälkä nälkänä, vaan ennemmin hil­jat­tain hiipuvana toiminakykynä.

Nes­te­hu­kas­ta meitä olikin varoi­tel­tu useampaan otteeseen. Tal­vi­pak­ka­sil­la juomiseen ei vält­tä­mät­tä kiinnitä samalla tavalla huomiota kuin helteillä. Nes­te­huk­ka voi iskeä kuitenkin siinä missä kesä­olo­suh­teis­sa­kin, joskin sala­ka­va­lam­min. Väsy­myk­sen lisäksi päälle saattaa pamahtaa päänsärky ja pitkässä juoksussa myös läm­mön­tuo­tan­to kärsii. 

Kaiken juo­ma­ve­tem­me hankimme lunta sulat­ta­mal­la ja keit­tä­mäl­lä. Lumisessa metsässä poten­ti­aa­lis­ta juotavaa onneksi riitti, mutta prosessi ei toki ollut kovin nopea tai vaivaton. Aika pian huomasi, kuinka vähän paljon ilmaa sisältävä lumi lopulta tuotti vettä suhteessa pinta-alaansa. Nes­te­ta­sa­pai­non säi­lyt­tä­mi­sek­si saikin nuotion äärellä viettää aika paljon aikaa. Sulatetun juo­ma­ve­den maussa tuntui myös melko vahva savuaromi, mutta siihen tottui nopeasti. 

Omien eväiden mukaan ottaminen kurssi oli kiellettyä. Ruokaa saa­tai­siin silloin, kun saa­tai­siin, jos saa­tai­siin. Olin hen­ki­ses­ti varau­tu­nut olemaan kokonaan ilman ruokaa ja sulkenut ruokaan ja nälkään liittyvät ajatukset pois mie­les­tä­ni niin, että jokainen jär­jes­tä­jil­tä irtoava muru olisi pelkkää plussaa. 

Kun ruokaa lopulta irtosi, sen rajal­li­suus ja eloon­jää­mis­men­ta­li­teet­ti tekivät ihmeitä: söin (kylmää) her­ne­keit­toa ensim­mäis­tä kertaa sitten ala-asteen oksen­nus­reflek­se­jä tuot­ta­neen pak­ko­syö­tön. Lop­pu­tu­los: keitto upposi hyvin ja ainakin kylmänä sen maku oli suo­ras­taan yllät­tä­vän siedettävä.

Kurssin ruo­ka­lis­ta oli siis omalta kan­nal­ta­ni onnis­tu­nut erin­omai­ses­ti, sillä se pakotti minut koh­taa­maan vas­ten­mie­li­se­nä pitämäni ruo­ka­la­jin, jota olin onnis­tu­nut vält­te­le­mään lap­suus­vuo­sis­ta lähtien. Ja siitähän eloon­jää­mis­kurs­sis­sa hyvin pitkälle on kyse: omalta muka­vuusa­lu­eel­ta pois­tu­mi­ses­ta ja epä­mu­ka­vuu­den sietämisestä.

Vierivä kivi ei sam­ma­loi­du. Niin kauan, kun pysyin liik­kees­sä ja tekemistä riitti, virtasi energia uni­va­jees­ta huo­li­mat­ta yllät­tä­vän hyvin. Kirkkaana paistava aurin­ko­kin antoi virtaa hangessa räm­pi­mi­seen ja piti mielen pirteänä. 

Illan­suus­sa tein kuitenkin virheen. Pysähdyin. Istuin alas nuotion ääreen kui­vat­te­le­maan hiestä märkiä sukkiani. Samalla kun aurinko laski vieden valon mukanaan, katosi energiani alas istumisen myötä. 

Tässä vaiheessa olin ottanut vastaan nuo­tio­vuo­ron ja jäin pitämään tulta yllä ja sulat­te­le­maan lunta muille. Vaikka olin nuotion äärellä, pai­koil­leen jumit­tu­mi­nen, hikinen iho ja kiristyvä pakkanen tekivät olosta kylmän kalsean ja epämukavan. 

Aivo­toi­min­ta­kin tuntui tässä vaiheessa kankealta. Kun iltayh­dek­sän (?) aikaan saimme syötävää ja sain sisuk­sii­ni kylmän köntin ihraista possun poskea, vaikutus oli välitön: tuntui kun olisin herännyt hor­rok­ses­ta. Jaksoi taas vähän lisää.

Varus­te­rin­ta­mal­la­kaan ei kaikki mennyt illan aikana ihan putkeen. 

Yhtäkkiä roi­hua­maan yltynyt nuotio nielaisi kui­va­mas­sa olleet sukkani liek­kei­hin­sä sillä seu­rauk­sel­la, että niiden var­va­so­siot käräh­ti­vät mustaksi hii­li­kop­pu­rak­si. Olin kaksi suk­ka­pa­ria köyhempi, mutta onneksi rinkasta löytyi vielä varasukkia.

Pimeyden las­keu­dut­tua en puo­les­taan enää löy­tä­nyt­kään otsa­lamp­pua­ni tas­kus­ta­ni. Tämä menetys ei tehnyt elämästä var­si­nai­ses­ti helpompaa, sillä pelkässä täh­ti­tai­vaan valais­tuk­ses­sa eteenpäin pää­se­mi­nen oli välillä aika kömpelöä. Päätin suhtautua asiaan niin, että tulee­pa­han taas vähän enemmän sel­viy­ty­mi­sen makua tähän viikonloppuun.

Mukaan ottamani kuu­ma­ve­si­pul­lo päätti puo­les­taan sanoa sopi­muk­sen irti juuri, kun olin täyt­tä­mäs­sä sitä yötä varten.  Vent­tii­li­kork­ki hajosi, ja kuusi vuotta uskol­li­ses­ti pal­vel­leen pullon tarina oli tullut pää­tök­seen­sä. Noh, saikin hajota, sillä moinen yli­mää­räi­nen läm­mön­läh­de­hän olisi ollut aivan liian luksusta eloonjäämissimulaatioon.

Puo­lee­nyö­hön mennessä takana oli 18 tuntia täyttä touhua pirteässä pak­kas­sääs­sä. Oli viimein aika mennä nukkumaan. 

Nuk­ku­maan­me­no­val­mis­te­lu­jen tuok­sin­nas­sa otsa­lam­put­to­muus alkoi oikeasti tuottaa vai­keuk­sia. Halusin vaihtaa hikiset vaatteeni kuiviin yövaat­tei­siin, mutta rinkan pen­ko­mi­nen pimeässä oli haastavaa. Puut­tel­li­nen näköaisti oli oikeiden tava­roi­den löy­tä­mi­sek­si kor­vat­ta­va tun­toais­til­la, mikä onnistui ainoas­taan paljain käsin. Ilman käsinettä kol­men­tois­ta asteen pakkanen puri sormiin nopeasti ja kylmästä kan­gis­tu­neet sormet eivät juuri hel­pot­ta­neet hommaa: koko ajan jotain tippui hankeen ja homma oli muutenkin aika­mois­ta sää­tä­mis­tä. Pit­kit­ty­nyt projekti taas pitkitti myös kylmässä vähissä vaat­teis­sa vietettyä aikaa.

Lopulta pääsin makuu­pus­sin uumeniin. Kuvit­te­lin vaa­ka­ta­soon päästyäni nukah­ta­va­ni sekun­neis­sa. Olin pitkän päivän jäljiltä uuvuk­sis­sa ja väsymystä lisäsi parina edel­li­se­nä yönä miinuksen puolelle jäänyt unisaldo. 

Ruumiini oli kuitenkin eri mieltä. Tuntui, että se ei rau­hoit­tu­nut ollenkaan lepo­ti­laan. Sydämeni pamppaili ja pulssini pyöri 90 ja 100 välillä, vaikka vain makasin. Hen­gi­tyk­se­ni­kään ei ollut levol­lis­ta ja pian kuvioihin tulivat myös vilun­vä­reet. Se tuntui oudolta, sillä askeet­ti­suu­des­taan huo­li­mat­ta kuoppani tuntui olevan suojassa vedolta ja makuu­pus­si­kin tuntui läm­pi­mäl­tä. Eli­mis­tö­ni ter­mos­taat­ti taisi yksin­ker­tai­ses­ti olla jotenkin sekaisin kaiken rasi­tuk­sen ja kyl­mä­al­tis­tu­mi­sen jäljiltä. 

Olotila ei mennyt nopeasti ohi, vaan valvotti minua tunteja. Ahdistuin jo valmiiksi, kun katsoin kelloa ja näin tuntien vähenevän ennen aamu­kuu­den herätystä. Mitä huo­mi­ses­ta tulisi, jos en saisi nukuttua? Samoin huoletti oudon korkea sykkeeni. Miten ohjel­mas­sa oleva avan­to­uin­ti menisi, kun sydämeni tuntui olevan jo valmiiksi ylikierroksilla? 

Vilusta värisevä ruumis sai mielen esit­tä­mään paljon muitakin kysy­myk­siä. Miksi ihmeessä nukuin tal­vi­pak­ka­sil­la lumi­kuo­pas­sa? Miksi yli­pää­tään harrastin retkeilyä? Eiköhän pitäisi kotiin päästyä vaan pistää ret­ki­kamp­peet myyntiin ja pysyä lop­pue­lä­mä sisätiloissa?

Sisäistä taistoani auttoi se järkeily, että kyseessä ei ollut ensim­mäi­nen kerta, kun koin vilua ja ketutusta keskellä yötä luonnon helmassa (blo­giin­kin on päätynyt muutama näistä koke­muk­sis­ta mm. täällä ja täällä). Yritin muis­tut­taa itseäni siitä, että pieni kärsimys kuuluu asiaan ja vaikka juuri nyt huumori oli kovilla, ihmis­mie­li kyllä jäl­ki­kä­teen kultaa tämänkin talviyön muistot kokemisen arvoi­sik­si koettelemuksiksi.

Jossain vaiheessa elimistön kovalla käyneet kier­rok­set hel­lit­ti­vät ja vaivuin vii­mein­kin uneen. Katsoin kelloa viimeisen kerran neljältä ja seuraavan kerran olin tajuis­sa­ni kuuden jälkeen. Pääsin siis aloit­ta­maan uuden päivän makoi­sil­la kahden tunnin unilla. 

Vaikka herää­mi­nen ja läm­pi­mäs­tä makuu­pus­sis­ta kylmään ulkoil­maan siir­ty­mi­nen tuntuivat tuskalta, raikas pak­ka­sil­ma, kuppi kuumaa ja hil­jal­leen ilmaan­tu­va päi­vän­va­lo tekivät ihmeitä. Lopul­li­nen vir­kis­ty­mi­nen tapahtui vii­meis­tään siinä vaiheessa, kun pääsimme karai­se­maan itseämme avannossa ja lumi­han­ges­sa. Nyt edel­li­syön kär­si­myk­set tuntuivat jo kau­kai­sil­ta ja tällä kertaa karais­tu­mis­har­joi­tuk­set tekivät olon ennen kaikkea elinvoimaiseksi.

Sunnuntai-ilta­päi­vän myötä eloon­jää­mis­kurs­si lopulta päättyi ja kotimatka alkoi. 

Kurssilla oli mie­les­tä­ni mie­len­kiin­toi­sin­ta havain­noi­da itseään tilan­tees­sa, jossa kylmä, nälkä ja väsymys hil­jal­leen naker­si­vat toi­min­ta­ky­kyä. Millainen ihminen ja millaisia reak­tioi­ta sieltä lopulta kuo­riu­tui­kaan? Toki olen tällaista havain­noin­tia joutunut tekemään omilla reis­suil­la­ni­kin, mutta kurs­si­kon­teks­tis­sa tilanne on jonkun toisen sanelema, ja siten myös vastaan tulevat tilanteet ovat tehtävät vievät helposti eri tavalla oman muka­vuusa­lu­een ulko­puo­lel­le. Lisäksi tämä oli myös tois­tai­sek­si kylmin retkeni ja ennen oman tal­vi­ret­ki­toi­min­nan laa­jen­ta­mis­ta oli kyllä hyö­dyl­lis­tä kokea, miten kylmä omaan toi­min­ta­ky­kyyn vaikuttaa.

Vii­kon­lo­pun mit­tai­sel­la kurssilla henkistä jak­sa­mis­ta tukee toki se, että tietää kyseessä on rajal­li­sen, ja lopulta varsin lyhyen, ajan kestävä harjoitus. Siten epä­tie­toi­suus ja epä­var­muus eivät pääse samalla tavalla naker­ta­maan mieltä kuin aidossa eloonjäämistilanteessa.

Jon­kin­lai­sia väsy­myk­sen hetkiä ja epä­mu­ka­vuut­ta koki kurssilla varmasti jokainen, mutta oli kiva huomata, että joukkoon ei ollut eksynyt ketään negai­li­jaa, vaan kaikki tsemp­pa­si­vat reip­paas­ti koko vii­kon­lo­pun läpi. Kuten kurssin vas­tuu­kou­lut­ta­ja lopuksi totesi: ”Kertoo siitä, että kurssille löytävät sellaiset, jotka tykkäävät vähän kiusata itseään.” Seuraavia itsensä kiusaa­mi­sia odotellessa!

P.S. Niin ja edel­leen­kin olen aika fii­lik­sis­sä siitä, että todella söin sitä hernekeittoa!

Eloon­jää­mis­kurs­seil­le voit ilmoit­tau­tua MPK:n sivuilla.

Kiin­nos­taa­ko sinua (talvi)eloonjäämiskurssin kaltaiset elämykset? Etsiy­dyt­kö reis­suil­la­si ja ret­kil­lä­si joskus tar­koi­tuk­sel­la­si epä­mu­ka­vuusa­lu­eel­le vai pyhitätkö vapaa-aikasi mie­luum­min ren­nom­mil­le ja nau­tin­nol­li­sem­mil­le elä­myk­sil­le? Millaiset reis­su­ko­ke­muk­set ovat saaneet sinut kokei­le­maan rajojasi ja toi­min­taa­si vai­keam­mis­sa tilanteissa?

16 comments
  1. Hehe, nyt on pakko tarttua epä­olen­nai­seen asiaan. En ymmärrä, mikä siinä her­ne­kei­tos­sa on niin hirveää? Ymmärrän tuol­lai­sen pak­ko­syöt­tä­mi­sen aiheut­ta­neen täy­del­li­sen nono-reaktion, mutta mikä siinä alun perin oli niin hirveää? Minusta se on tosi neut­raa­lin makuista, ei lem­pi­ruo­kaa, mutta ei pahaakaan. Pik­kusis­ko­ni kuitenkin jakaa mie­li­pi­tee­si, hän ei voi sietää her­ne­keit­toa! 😀 Ja tiedän kyllä siis sen, että aika moni muukin pitää her­ne­keit­toa kamalana.

    Tämä tosiaan oli jo olo­suh­tei­den­sa puolesta selvästi 1. osaa haas­ta­vam­pi. Itselleni kylmyys on yleensä ikävin asia. Avantoon en suostu menemään, oliko se pakol­li­nen osa kurssin hyväk­syt­tyä suorittamista? 😛

    Nuo sukset ovat muuten kehit­ty­neet huo­mat­ta­vas­ti vuodesta 2006. ..

    1. Hehe, jotenkin arvasin, että joku vielä tarttuu her­ne­keit­toon! Olen vältellyt her­ne­keit­toa niin kauan, että vaikea sanoa, mikä siinä on alunperin ällöt­tä­nyt. Ulkonäkö ja maku kai? Jokin siinä joka tapauk­ses­sa aiheuttaa mussa pri­mi­tii­vi­sen inho­reak­tion. En kyllä muuten pidä myöskään tuoreista herneistä. Niitä olen yrittänyt aikui­se­na­kin syödä, mutta jokin siinä maussa tökkii. Mutta joo, tämä viimeisin her­ne­keit­to­ko­ke­mus oli kyllä siinä mielessä posi­tii­vi­nen, että maku tuntui tosiaan aika neut­raa­lil­ta. En tiedä, vai­kut­ti­ko asiaan jotenkin myös se, että söin sen kylmänä. Sen olen kyllä huomannut, että ulkoilma ja fyysinen rasitus saa kaikki ruoat mais­tu­maan parem­mal­ta, eli ehkä siinä syy, miksi hernari upgrei­daan­tui ällöstä ihan ok:ksi 😀

      Joo, tuolla tal­vi­kurs­sil­la oltiin kyllä jo nextillä levelillä. Avan­to­pu­lah­dus oli mulle mieluisa, mutta ymmärrän, että sitä moni karsastaa (niin itsekin aikoinani, kun en vielä ollut itse kokeillut). Oli tuolla sellainen tekemisen meininki, että ei siellä kamalasti kyselty, haluaako avantoon vai ei, eli sikäli se oli “pakol­li­nen”, mutta eihän tosta kurssista tietty mihinkään tut­kin­toon valmistu, eli en tiedä, mitä tapahtuis jos ei joku oikeasti suostuis menemään. Survivor ‑maine varmaan kärsisi 😀

  2. Jes, kiva saada näin nopeasti jatko-osa! Luin suurella mie­len­kiin­nol­la eloon­jää­mis­kurs­sin ensim­mäi­ses­tä osasta ja nyt sitten tätä! Huhhei, tämä tal­vi­ver­sio kuulosti jo huo­mat­ta­vas­ti ran­kem­mal­ta (hen­ki­ses­ti ja fyy­si­ses­ti) kuin ensim­mäi­nen osa. Juuri vii­kon­lop­pu­na puhuin mie­hel­le­ni näistä kurs­seis­ta ja hän ehkä jo hieman innostui 😀 Saa siis nähdä, milloin mun blogista pääsee lukemaan samasta aiheesta juttuja!

    1. Jee, mahtavaa, jos innos­tut­te menemään! Ilmoit­tau­tu­mi­nen kesän kurs­seil­le­han taitaa olla jo auki 😉 Ja oispa hauskaa lukea teidän koke­muk­sis­tan­ne sit myös!

    1. Joo, kunnolla läm­mi­tet­ty­nä olisi varmasti ollut parempaa, mutta voin sanoa, että nuotiolla oli jonkun verran ruuhkaa siinä vaiheessa, kun 15 nälkäistä ihmistä sai vii­mein­kin ruokaa 😀 Hetken yritin pitää könttiä tikun­no­kas­sa nuotion päällä, mutta oli tosiaan sen verran ahdasta, että päätin sitten vaan vetää sel­lai­se­naan. Rasvainen liha­könt­ti toi kyllä nopeasti kyl­läi­syy­den tunteen, mutta yöllä tuntui aivan kuin suoli olisi ollut tukossa, heh 😀 Ja oli siis esi­kyp­sen­net­tyä lihaa eikä ihan raakaa, eli sikäli pystyi vetämään sitä kyl­mä­nä­kin ilman terveysriskejä.

      Jostain syystä WordPress oli laji­tel­lut kom­ment­ti­si spämmiksi, mutta onneksi huomasin sen ja sain pelas­tet­tua sen tuolta ros­ka­vies­tien puolelta 🙂

  3. Ihraista possun poskea… Mietin, että tulisinko kipeäksi sen syö­mi­ses­tä, kun en ole punaista lihaa syönyt 31 vuoteen. No tällä kurssilla se varmaan olisi helpoin nakki. Nää kurssit on kivoja, olen niitä katsellut aiemmin

    1. Haha, itse asiassa jäi tossa jutussa mai­nit­se­mat­ta, mutta yöllä val­voes­sa­ni kuuntelin aivan todella eksoot­ti­sia ääniä mun mahasta/suolistosta! Ja aamulla juttelin jonkun toisen kurs­si­lai­sen kanssa ja hänellä oli ollut sama ilmiö. Tultiin siihen tulokseen, että taisi iltas­a­pus­kas­ta koitua lievä shokki ruoansulatukselle 😀

  4. Haha, just lopet­te­lin tossa hernekeittolautasellistani :).
    Olipas tosi mie­len­kiin­tois­ta lukea näistä sun koke­muk­sis­ta. Ja voin kyllä hyvin aavistaa, millainen fiilis sinulla on ollut yöllä valvoessa. Minulle kun niin käy monesti kesäl­lä­kin telt­ta­ret­kil­lä. En ymmärrä miksi, mutta usein retkeni on yhtä val­vo­mis­ta. Olen vähän haa­veil­lut tel­vi­ret­kei­lys­tä, mutta pelkään, että pak­ka­söis­tä ei tulisi yhtään mitään. Viime syksynä, kun yöllä mittari meni pakkasen puolelle, yritin kokeilla teltassa nuk­ku­mis­ta, ja niinhän siinä kävi, että keskellä yötä hipsin takaisin mökkiin. Onneksi teltta oli kätevästi siinä mök­ki­ran­nas­sa, ei sen kauempana :D. Vielä taitaa siis mulla olla matkaa siihen, että olisin valmis eloonjäämiskurssille.

    1. Joo, aina retkiyöt ei mene kuin Ström­sös­sä. Varsinkin kylmä kyllä saattaa tehdä olosta tosi tukalan. Nykyään mulla on tal­vi­ma­kuu­pus­si ja ‑makuu­alus­ta, ja ne on kyllä tehneet hommasta paljon muka­vam­paa, kun voi luottaa siihen, että pysyy lämpimänä pak­ka­ses­sa­kin. Tilaahan ne toki vievät enemmän, kuin läm­pi­mäm­mäl­le säälle tar­koi­te­tut varusteet. Kesä­pus­si­ni sen sijaan on sen verran heppoinen, että vii­leäm­pi­nä kesäöinä tuppaa hampaat kali­se­maan. Tuo on kyllä kätevää, kun pystyy nukkumaan mökin lähellä ja siir­ty­mään sisälle, jos alkaa mennä liian epämukavaksi.

  5. Oot sä kyllä kova ret­kei­li­jä! Mulla olis varmasti jääny ihrainen kylmä sianliha syömättä vaikka nälänkin uhalla 😀 Ja todella kuulostaa paljon ran­kem­mal­ta kuin se kesä­kurs­si. En tiiä miten tuolla selviäis. Kyl­myys­kään ei niin haittaa, mut se unenpuute. Oon ihan puo­li­kuol­lu jos unet jää lyhyeks. Olisin varmaan jääny sinne poteroon makaamaan ja saanu huonon sur­vi­vo­rin maineen 😀

    1. Jostain syystä WordPress oli luo­ki­tel­lut sun kommentin ros­ka­pos­tik­si, mutta onneksi sain sen pelas­tet­tua tuolta spämmipuolelta!

      Joo, mäkin oon kyllä aika zombie huonosti nuk­ku­nee­na ja siksi mua stressaa jo valmiiksi, jos alkaa tuntua siltä, että unet jää vähiin. Onneksi raitis ilma kuitenkin piristää paremmin kuin sisäilma, joten sikäli parempi olla huo­nou­ni­nen retkellä kuin kotona, heh 😀

  6. Olipas mie­len­kiin­toi­nen juttu! En tiennyt, että tuol­lai­sia jär­jes­te­tään. Itse voisin hyvin kuvitella osal­lis­tu­va­ni itseni haas­ta­mi­seen, ainoas­taan räjäh­tei­den aset­ta­mi­nen vihol­lis­ta varten oli sellainen, että sen voisi jättää pois (jos kerran tämän oli tarkoitus olla “hardcore partio”, ei maan­puo­lus­tuk­seen tähtäävä juttu). Täytyykin mennä lukemaan eka osa…

    1. Sanoisin, että suu­rim­mak­si osaksi nämä kurssit on sovel­let­ta­vis­sa ihan nor­maa­lis­sa elämässä vastaan tuleviin tilan­tei­siin (esim. metsään eksyminen mar­ja­reis­sul­la tai vael­luk­sel­la), mutta molem­mil­la käy­mil­lä­ni kurs­seil­la on ollut aina jokunen elementti soti­laal­li­sel­ta puolelta myös. Monet osal­lis­tu­jis­ta on reser­vi­läi­siä, joten heille nämä osiot ovat varmasti oikeasti hyö­dyl­li­siä, itse oon ottanut nämä jutut ennemmin int­ti­larp­pi­na ja tilai­suu­te­na kurkistaa itselle vähän vie­raam­paan maailmaan. Mutta siis juu, jos eloon­jää­mis­ju­tut kiin­nos­taa, niin kyllä näitä voi sivii­leil­le­kin suositella 🙂

  7. Minä tykkään kovasti retkeillä, mutta tämä kurssi voisi olla vähän liikaa mulle. Ei ehkä vält­tä­mät­tä edes ulkona nuk­ku­mi­nen, vaan se sian poski jäisi luul­ta­vas­ti syömättä. Mutta tosi mie­len­kiin­tois­ta lukea tästä.

    1. Kiitos kom­men­tis­ta Katja! Joo, nämä kurssit ovat vähän sellaisia maso­kis­tien karais­tus­mis­har­joi­tuk­sia, heh 🙂 Itse tykkään välillä vähän kokeilla rajoja, mutta toki on kiva retkeillä välillä myös mukavammin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue myös nämä!
puukko kompassi
Lue lisää

Eloon­jää­mis­kurs­sil­la oppii luonnossa sel­viy­ty­mi­sen perusteet

Alku­ke­säs­tä lähdin puukko taskussa kohti Poh­jan­maa­ta. Suun­ni­tel­mis­sa­ni ei kui­ten­kaan ollut mennä lakeuk­sil­le häjyi­le­mään, vaan osal­lis­tua Maan­puo­lus­tus­kou­lu­tusyh­dis­tyk­sen eli MPK:n jär­jes­tä­mäl­le eloon­jää­mis­kurs­sil­le. Millainen kokemus kurssi oli ja mitä ret­ki­pyö­räi­li­jä siitä sai irti? 
Lue lisää