Eloon­jää­mis­kurs­si tal­vio­lois­sa haastaa kehon ja mielen

Jokin aika sitten kerroin koke­muk­sis­ta­ni Maan­puo­lus­tus­kou­lu­tusyh­dis­tyk­sen eli MPK:n Eloon­jää­mis­kurs­si 1:llä. Tuo kesä­kurs­si herätti kipinän kokeilla myös kurs­si­sar­jan kak­kos­osaa, tal­vie­loon­jää­mis­kurs­sia, jonka on tarkoitus haastaa osal­lis­tu­jia astetta haas­ta­vam­mis­sa oloissa.

Niinpä suuntasin hel­mi­kuus­sa jälleen kohti Poh­jan­maa­ta, tarkemmin sanoen Ilmajokea, jossa tämän vuoden tal­vi­kurs­si jär­jes­tet­tiin. Kurssille tuli tällä kertaa yhteensä 15 rohkeaa sielua, joista kaksi edusti nais­su­ku­puol­ta ja ymmär­tääk­se­ni tasan yksi (minä) inttiä käy­mät­tö­miä siviilejä. 

Kurssi alkoi perjantai-iltana varus­tei­den­jaol­la ja kuit­ta­sim­me käyt­tööm­me hyvän vali­koi­man armeijan tal­vi­kamp­pei­ta pak­kas­saap­pais­ta lumi­pu­kuun. Tämän jälkeen vuorossa oli teo­riao­pe­tus­ta, jossa ker­ta­sim­me kesällä opittuja asioita ja syven­sim­me eloon­jää­mis­tie­tout­tam­me eri­tyi­ses­ti tal­vio­lo­suh­tei­den osalta. Lopulta kävimme nukkumaan varikon lattialle aikaista aamu­he­rä­tys­tä odotellen.

Start­ta­sim­me kurssin käy­tän­nö­no­suu­den aamu­kuu­del­ta siir­ty­mäl­lä maastoon. Olo­suh­teet olivat ihan­teel­li­set tal­vi­kurs­sia varten: kui­va­pak­kas­sää ja mukavasti lunta. Kirk­kaas­ti paistava aurinko oli ehdotonta plussaa. Viime vuonna kurssi oli jouduttu pitämään huo­mat­ta­vas­ti inhot­ta­vam­mis­sa olo­suh­teis­sa vesi- ja räntäsateessa. 

Päivän aikana kal­tai­se­ni kau­pun­ki­lais­sii­vi­li pääsi kokei­le­maan kai­ken­lais­ta uutta ja jännää. Suurin piirtein ensim­mäi­se­nä tekonani kaadoin puun — elämäni ensim­mäis­tä kertaa. Jonkin verran myöhemmin int­ti­larp­pi pääsi kunnolla vauhtiin, kun lähdimme hiih­tä­mään armeijan suksilla (ihan yllät­tä­vän mukavat sukset, mutta siteet oli vähän hankalat) ja opet­te­le­maan räjäh­tei­den virit­te­le­mis­tä vihol­lis­ten hiih­to­reit­tien varrelle. 

Kurssilla yövyttiin itse tehdyissä tila­päis­ma­joit­teis­sa. Osalla yösijana oli iglu­mai­nen lumikammi, osalla puo­les­taan itse nik­ka­roi­tu laavu. 

Lumikammi olisi ollut kiin­nos­ta­va vaih­toeh­to, mutta sen teko oli käy­tän­nös­sä koko päivän mittainen projekti. Olin alku­päi­vän kiinni muissa teh­tä­vis­sä ja ilta­päi­väl­lä olisin saanut työs­tet­tä­väk­se­ni jonkun muun aloit­ta­man lumi­kam­min. Halusin kuitenkin yösijan, jonka olen tehnyt itse alusta loppuun saakka itse ja jollaisen toden­nä­köi­sim­min raken­tai­sin itse omilla reissuillani.

Siksi päädyin yksin­ker­tai­seen rat­kai­suun: kaivoin lumeen kuopan, jonka pohjalle tein havu­pat­jan ja päälle asettelin kaksi armeijan sade­tak­kia säältä suo­jaa­maan.  ”Tosi­nai­sen valinta”, kommentoi yksi kouluttajista. 

Kylmä tekee ruu­miin­tun­te­muk­sil­le jotain outoa. Jano ei vält­tä­mät­tä tunnu janona eikä nälkä nälkänä, vaan ennemmin hil­jat­tain hiipuvana toiminakykynä.

Nes­te­hu­kas­ta meitä olikin varoi­tel­tu useampaan otteeseen. Tal­vi­pak­ka­sil­la juomiseen ei vält­tä­mät­tä kiinnitä samalla tavalla huomiota kuin helteillä. Nes­te­huk­ka voi iskeä kuitenkin siinä missä kesä­olo­suh­teis­sa­kin, joskin sala­ka­va­lam­min. Väsy­myk­sen lisäksi päälle saattaa pamahtaa päänsärky ja pitkässä juoksussa myös läm­mön­tuo­tan­to kärsii. 

Kaiken juo­ma­ve­tem­me hankimme lunta sulat­ta­mal­la ja keit­tä­mäl­lä. Lumisessa metsässä poten­ti­aa­lis­ta juotavaa onneksi riitti, mutta prosessi ei toki ollut kovin nopea tai vaivaton. Aika pian huomasi, kuinka vähän paljon ilmaa sisältävä lumi lopulta tuotti vettä suhteessa pinta-alaansa. Nes­te­ta­sa­pai­non säi­lyt­tä­mi­sek­si saikin nuotion äärellä viettää aika paljon aikaa. Sulatetun juo­ma­ve­den maussa tuntui myös melko vahva savuaromi, mutta siihen tottui nopeasti. 

Omien eväiden mukaan ottaminen kurssi oli kiellettyä. Ruokaa saa­tai­siin silloin, kun saa­tai­siin, jos saa­tai­siin. Olin hen­ki­ses­ti varau­tu­nut olemaan kokonaan ilman ruokaa ja sulkenut ruokaan ja nälkään liittyvät ajatukset pois mie­les­tä­ni niin, että jokainen jär­jes­tä­jil­tä irtoava muru olisi pelkkää plussaa. 

Kun ruokaa lopulta irtosi, sen rajal­li­suus ja eloon­jää­mis­men­ta­li­teet­ti tekivät ihmeitä: söin (kylmää) her­ne­keit­toa ensim­mäis­tä kertaa sitten ala-asteen oksen­nus­reflek­se­jä tuot­ta­neen pak­ko­syö­tön. Lop­pu­tu­los: keitto upposi hyvin ja ainakin kylmänä sen maku oli suo­ras­taan yllät­tä­vän siedettävä.

Kurssin ruo­ka­lis­ta oli siis omalta kan­nal­ta­ni onnis­tu­nut erin­omai­ses­ti, sillä se pakotti minut koh­taa­maan vas­ten­mie­li­se­nä pitämäni ruo­ka­la­jin, jota olin onnis­tu­nut vält­te­le­mään lap­suus­vuo­sis­ta lähtien. Ja siitähän eloon­jää­mis­kurs­sis­sa hyvin pitkälle on kyse: omalta muka­vuusa­lu­eel­ta pois­tu­mi­ses­ta ja epä­mu­ka­vuu­den sietämisestä.

Vierivä kivi ei sam­ma­loi­du. Niin kauan, kun pysyin liik­kees­sä ja tekemistä riitti, virtasi energia uni­va­jees­ta huo­li­mat­ta yllät­tä­vän hyvin. Kirkkaana paistava aurin­ko­kin antoi virtaa hangessa räm­pi­mi­seen ja piti mielen pirteänä. 

Illan­suus­sa tein kuitenkin virheen. Pysähdyin. Istuin alas nuotion ääreen kui­vat­te­le­maan hiestä märkiä sukkiani. Samalla kun aurinko laski vieden valon mukanaan, katosi energiani alas istumisen myötä. 

Tässä vaiheessa olin ottanut vastaan nuo­tio­vuo­ron ja jäin pitämään tulta yllä ja sulat­te­le­maan lunta muille. Vaikka olin nuotion äärellä, pai­koil­leen jumit­tu­mi­nen, hikinen iho ja kiristyvä pakkanen tekivät olosta kylmän kalsean ja epämukavan. 

Aivo­toi­min­ta­kin tuntui tässä vaiheessa kankealta. Kun iltayh­dek­sän (?) aikaan saimme syötävää ja sain sisuk­sii­ni kylmän köntin ihraista possun poskea, vaikutus oli välitön: tuntui kun olisin herännyt hor­rok­ses­ta. Jaksoi taas vähän lisää.

Varus­te­rin­ta­mal­la­kaan ei kaikki mennyt illan aikana ihan putkeen. 

Yhtäkkiä roi­hua­maan yltynyt nuotio nielaisi kui­va­mas­sa olleet sukkani liek­kei­hin­sä sillä seu­rauk­sel­la, että niiden var­va­so­siot käräh­ti­vät mustaksi hii­li­kop­pu­rak­si. Olin kaksi suk­ka­pa­ria köyhempi, mutta onneksi rinkasta löytyi vielä varasukkia.

Pimeyden las­keu­dut­tua en puo­les­taan enää löy­tä­nyt­kään otsa­lamp­pua­ni tas­kus­ta­ni. Tämä menetys ei tehnyt elämästä var­si­nai­ses­ti helpompaa, sillä pelkässä täh­ti­tai­vaan valais­tuk­ses­sa eteenpäin pää­se­mi­nen oli välillä aika kömpelöä. Päätin suhtautua asiaan niin, että tulee­pa­han taas vähän enemmän sel­viy­ty­mi­sen makua tähän viikonloppuun.

Mukaan ottamani kuu­ma­ve­si­pul­lo päätti puo­les­taan sanoa sopi­muk­sen irti juuri, kun olin täyt­tä­mäs­sä sitä yötä varten.  Vent­tii­li­kork­ki hajosi, ja kuusi vuotta uskol­li­ses­ti pal­vel­leen pullon tarina oli tullut pää­tök­seen­sä. Noh, saikin hajota, sillä moinen yli­mää­räi­nen läm­mön­läh­de­hän olisi ollut aivan liian luksusta eloonjäämissimulaatioon.

Puo­lee­nyö­hön mennessä takana oli 18 tuntia täyttä touhua pirteässä pak­kas­sääs­sä. Oli viimein aika mennä nukkumaan. 

Nuk­ku­maan­me­no­val­mis­te­lu­jen tuok­sin­nas­sa otsa­lam­put­to­muus alkoi oikeasti tuottaa vai­keuk­sia. Halusin vaihtaa hikiset vaatteeni kuiviin yövaat­tei­siin, mutta rinkan pen­ko­mi­nen pimeässä oli haastavaa. Puut­tel­li­nen näköaisti oli oikeiden tava­roi­den löy­tä­mi­sek­si kor­vat­ta­va tun­toais­til­la, mikä onnistui ainoas­taan paljain käsin. Ilman käsinettä kol­men­tois­ta asteen pakkanen puri sormiin nopeasti ja kylmästä kan­gis­tu­neet sormet eivät juuri hel­pot­ta­neet hommaa: koko ajan jotain tippui hankeen ja homma oli muutenkin aika­mois­ta sää­tä­mis­tä. Pit­kit­ty­nyt projekti taas pitkitti myös kylmässä vähissä vaat­teis­sa vietettyä aikaa.

Lopulta pääsin makuu­pus­sin uumeniin. Kuvit­te­lin vaa­ka­ta­soon päästyäni nukah­ta­va­ni sekun­neis­sa. Olin pitkän päivän jäljiltä uuvuk­sis­sa ja väsymystä lisäsi parina edel­li­se­nä yönä miinuksen puolelle jäänyt unisaldo. 

Ruumiini oli kuitenkin eri mieltä. Tuntui, että se ei rau­hoit­tu­nut ollenkaan lepo­ti­laan. Sydämeni pamppaili ja pulssini pyöri 90 ja 100 välillä, vaikka vain makasin. Hen­gi­tyk­se­ni­kään ei ollut levol­lis­ta ja pian kuvioihin tulivat myös vilun­vä­reet. Se tuntui oudolta, sillä askeet­ti­suu­des­taan huo­li­mat­ta kuoppani tuntui olevan suojassa vedolta ja makuu­pus­si­kin tuntui läm­pi­mäl­tä. Eli­mis­tö­ni ter­mos­taat­ti taisi yksin­ker­tai­ses­ti olla jotenkin sekaisin kaiken rasi­tuk­sen ja kyl­mä­al­tis­tu­mi­sen jäljiltä. 

Olotila ei mennyt nopeasti ohi, vaan valvotti minua tunteja. Ahdistuin jo valmiiksi, kun katsoin kelloa ja näin tuntien vähenevän ennen aamu­kuu­den herätystä. Mitä huo­mi­ses­ta tulisi, jos en saisi nukuttua? Samoin huoletti oudon korkea sykkeeni. Miten ohjel­mas­sa oleva avan­to­uin­ti menisi, kun sydämeni tuntui olevan jo valmiiksi ylikierroksilla? 

Vilusta värisevä ruumis sai mielen esit­tä­mään paljon muitakin kysy­myk­siä. Miksi ihmeessä nukuin tal­vi­pak­ka­sil­la lumi­kuo­pas­sa? Miksi yli­pää­tään harrastin retkeilyä? Eiköhän pitäisi kotiin päästyä vaan pistää ret­ki­kamp­peet myyntiin ja pysyä lop­pue­lä­mä sisätiloissa?

Sisäistä taistoani auttoi se järkeily, että kyseessä ei ollut ensim­mäi­nen kerta, kun koin vilua ja ketutusta keskellä yötä luonnon helmassa (blo­giin­kin on päätynyt muutama näistä koke­muk­sis­ta mm. täällä ja täällä). Yritin muis­tut­taa itseäni siitä, että pieni kärsimys kuuluu asiaan ja vaikka juuri nyt huumori oli kovilla, ihmis­mie­li kyllä jäl­ki­kä­teen kultaa tämänkin talviyön muistot kokemisen arvoi­sik­si koettelemuksiksi.

Jossain vaiheessa elimistön kovalla käyneet kier­rok­set hel­lit­ti­vät ja vaivuin vii­mein­kin uneen. Katsoin kelloa viimeisen kerran neljältä ja seuraavan kerran olin tajuis­sa­ni kuuden jälkeen. Pääsin siis aloit­ta­maan uuden päivän makoi­sil­la kahden tunnin unilla. 

Vaikka herää­mi­nen ja läm­pi­mäs­tä makuu­pus­sis­ta kylmään ulkoil­maan siir­ty­mi­nen tuntuivat tuskalta, raikas pak­ka­sil­ma, kuppi kuumaa ja hil­jal­leen ilmaan­tu­va päi­vän­va­lo tekivät ihmeitä. Lopul­li­nen vir­kis­ty­mi­nen tapahtui vii­meis­tään siinä vaiheessa, kun pääsimme karai­se­maan itseämme avannossa ja lumi­han­ges­sa. Nyt edel­li­syön kär­si­myk­set tuntuivat jo kau­kai­sil­ta ja tällä kertaa karais­tu­mis­har­joi­tuk­set tekivät olon ennen kaikkea elinvoimaiseksi.

Sunnuntai-ilta­päi­vän myötä eloon­jää­mis­kurs­si lopulta päättyi ja kotimatka alkoi. 

Kurssilla oli mie­les­tä­ni mie­len­kiin­toi­sin­ta havain­noi­da itseään tilan­tees­sa, jossa kylmä, nälkä ja väsymys hil­jal­leen naker­si­vat toi­min­ta­ky­kyä. Millainen ihminen ja millaisia reak­tioi­ta sieltä lopulta kuo­riu­tui­kaan? Toki olen tällaista havain­noin­tia joutunut tekemään omilla reis­suil­la­ni­kin, mutta kurs­si­kon­teks­tis­sa tilanne on jonkun toisen sanelema, ja siten myös vastaan tulevat tilanteet ovat tehtävät vievät helposti eri tavalla oman muka­vuusa­lu­een ulko­puo­lel­le. Lisäksi tämä oli myös tois­tai­sek­si kylmin retkeni ja ennen oman tal­vi­ret­ki­toi­min­nan laa­jen­ta­mis­ta oli kyllä hyö­dyl­lis­tä kokea, miten kylmä omaan toi­min­ta­ky­kyyn vaikuttaa.

Vii­kon­lo­pun mit­tai­sel­la kurssilla henkistä jak­sa­mis­ta tukee toki se, että tietää kyseessä on rajal­li­sen, ja lopulta varsin lyhyen, ajan kestävä harjoitus. Siten epä­tie­toi­suus ja epä­var­muus eivät pääse samalla tavalla naker­ta­maan mieltä kuin aidossa eloonjäämistilanteessa.

Jon­kin­lai­sia väsy­myk­sen hetkiä ja epä­mu­ka­vuut­ta koki kurssilla varmasti jokainen, mutta oli kiva huomata, että joukkoon ei ollut eksynyt ketään negai­li­jaa, vaan kaikki tsemp­pa­si­vat reip­paas­ti koko vii­kon­lo­pun läpi. Kuten kurssin vas­tuu­kou­lut­ta­ja lopuksi totesi: ”Kertoo siitä, että kurssille löytävät sellaiset, jotka tykkäävät vähän kiusata itseään.” Seuraavia itsensä kiusaa­mi­sia odotellessa!

P.S. Niin ja edel­leen­kin olen aika fii­lik­sis­sä siitä, että todella söin sitä hernekeittoa!

Eloon­jää­mis­kurs­seil­le voit ilmoit­tau­tua MPK:n sivuilla.

Kiin­nos­taa­ko sinua (talvi)eloonjäämiskurssin kaltaiset elämykset? Etsiy­dyt­kö reis­suil­la­si ja ret­kil­lä­si joskus tar­koi­tuk­sel­la­si epä­mu­ka­vuusa­lu­eel­le vai pyhitätkö vapaa-aikasi mie­luum­min ren­nom­mil­le ja nau­tin­nol­li­sem­mil­le elä­myk­sil­le? Millaiset reis­su­ko­ke­muk­set ovat saaneet sinut kokei­le­maan rajojasi ja toi­min­taa­si vai­keam­mis­sa tilanteissa?