Jokin aika sitten kerroin kokemuksistani Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen eli MPK:n Eloonjäämiskurssi 1:llä. Tuo kesäkurssi herätti kipinän kokeilla myös kurssisarjan kakkososaa, talvieloonjäämiskurssia, jonka on tarkoitus haastaa osallistujia astetta haastavammissa oloissa.
Niinpä suuntasin helmikuussa jälleen kohti Pohjanmaata, tarkemmin sanoen Ilmajokea, jossa tämän vuoden talvikurssi järjestettiin. Kurssille tuli tällä kertaa yhteensä 15 rohkeaa sielua, joista kaksi edusti naissukupuolta ja ymmärtääkseni tasan yksi (minä) inttiä käymättömiä siviilejä.
Kurssi alkoi perjantai-iltana varusteidenjaolla ja kuittasimme käyttöömme hyvän valikoiman armeijan talvikamppeita pakkassaappaista lumipukuun. Tämän jälkeen vuorossa oli teoriaopetusta, jossa kertasimme kesällä opittuja asioita ja syvensimme eloonjäämistietouttamme erityisesti talviolosuhteiden osalta. Lopulta kävimme nukkumaan varikon lattialle aikaista aamuherätystä odotellen.

Starttasimme kurssin käytännönosuuden aamukuudelta siirtymällä maastoon. Olosuhteet olivat ihanteelliset talvikurssia varten: kuivapakkassää ja mukavasti lunta. Kirkkaasti paistava aurinko oli ehdotonta plussaa. Viime vuonna kurssi oli jouduttu pitämään huomattavasti inhottavammissa olosuhteissa vesi- ja räntäsateessa.
Päivän aikana kaltaiseni kaupunkilaissiivili pääsi kokeilemaan kaikenlaista uutta ja jännää. Suurin piirtein ensimmäisenä tekonani kaadoin puun — elämäni ensimmäistä kertaa. Jonkin verran myöhemmin inttilarppi pääsi kunnolla vauhtiin, kun lähdimme hiihtämään armeijan suksilla (ihan yllättävän mukavat sukset, mutta siteet oli vähän hankalat) ja opettelemaan räjähteiden virittelemistä vihollisten hiihtoreittien varrelle.


Kurssilla yövyttiin itse tehdyissä tilapäismajoitteissa. Osalla yösijana oli iglumainen lumikammi, osalla puolestaan itse nikkaroitu laavu.
Lumikammi olisi ollut kiinnostava vaihtoehto, mutta sen teko oli käytännössä koko päivän mittainen projekti. Olin alkupäivän kiinni muissa tehtävissä ja iltapäivällä olisin saanut työstettäväkseni jonkun muun aloittaman lumikammin. Halusin kuitenkin yösijan, jonka olen tehnyt itse alusta loppuun saakka itse ja jollaisen todennäköisimmin rakentaisin itse omilla reissuillani.
Siksi päädyin yksinkertaiseen ratkaisuun: kaivoin lumeen kuopan, jonka pohjalle tein havupatjan ja päälle asettelin kaksi armeijan sadetakkia säältä suojaamaan. ”Tosinaisen valinta”, kommentoi yksi kouluttajista.

Kylmä tekee ruumiintuntemuksille jotain outoa. Jano ei välttämättä tunnu janona eikä nälkä nälkänä, vaan ennemmin hiljattain hiipuvana toiminakykynä.
Nestehukasta meitä olikin varoiteltu useampaan otteeseen. Talvipakkasilla juomiseen ei välttämättä kiinnitä samalla tavalla huomiota kuin helteillä. Nestehukka voi iskeä kuitenkin siinä missä kesäolosuhteissakin, joskin salakavalammin. Väsymyksen lisäksi päälle saattaa pamahtaa päänsärky ja pitkässä juoksussa myös lämmöntuotanto kärsii.
Kaiken juomavetemme hankimme lunta sulattamalla ja keittämällä. Lumisessa metsässä potentiaalista juotavaa onneksi riitti, mutta prosessi ei toki ollut kovin nopea tai vaivaton. Aika pian huomasi, kuinka vähän paljon ilmaa sisältävä lumi lopulta tuotti vettä suhteessa pinta-alaansa. Nestetasapainon säilyttämiseksi saikin nuotion äärellä viettää aika paljon aikaa. Sulatetun juomaveden maussa tuntui myös melko vahva savuaromi, mutta siihen tottui nopeasti.

Omien eväiden mukaan ottaminen kurssi oli kiellettyä. Ruokaa saataisiin silloin, kun saataisiin, jos saataisiin. Olin henkisesti varautunut olemaan kokonaan ilman ruokaa ja sulkenut ruokaan ja nälkään liittyvät ajatukset pois mielestäni niin, että jokainen järjestäjiltä irtoava muru olisi pelkkää plussaa.
Kun ruokaa lopulta irtosi, sen rajallisuus ja eloonjäämismentaliteetti tekivät ihmeitä: söin (kylmää) hernekeittoa ensimmäistä kertaa sitten ala-asteen oksennusrefleksejä tuottaneen pakkosyötön. Lopputulos: keitto upposi hyvin ja ainakin kylmänä sen maku oli suorastaan yllättävän siedettävä.
Kurssin ruokalista oli siis omalta kannaltani onnistunut erinomaisesti, sillä se pakotti minut kohtaamaan vastenmielisenä pitämäni ruokalajin, jota olin onnistunut välttelemään lapsuusvuosista lähtien. Ja siitähän eloonjäämiskurssissa hyvin pitkälle on kyse: omalta mukavuusalueelta poistumisesta ja epämukavuuden sietämisestä.

Vierivä kivi ei sammaloidu. Niin kauan, kun pysyin liikkeessä ja tekemistä riitti, virtasi energia univajeesta huolimatta yllättävän hyvin. Kirkkaana paistava aurinkokin antoi virtaa hangessa rämpimiseen ja piti mielen pirteänä.
Illansuussa tein kuitenkin virheen. Pysähdyin. Istuin alas nuotion ääreen kuivattelemaan hiestä märkiä sukkiani. Samalla kun aurinko laski vieden valon mukanaan, katosi energiani alas istumisen myötä.
Tässä vaiheessa olin ottanut vastaan nuotiovuoron ja jäin pitämään tulta yllä ja sulattelemaan lunta muille. Vaikka olin nuotion äärellä, paikoilleen jumittuminen, hikinen iho ja kiristyvä pakkanen tekivät olosta kylmän kalsean ja epämukavan.
Aivotoimintakin tuntui tässä vaiheessa kankealta. Kun iltayhdeksän (?) aikaan saimme syötävää ja sain sisuksiini kylmän köntin ihraista possun poskea, vaikutus oli välitön: tuntui kun olisin herännyt horroksesta. Jaksoi taas vähän lisää.

Varusterintamallakaan ei kaikki mennyt illan aikana ihan putkeen.
Yhtäkkiä roihuamaan yltynyt nuotio nielaisi kuivamassa olleet sukkani liekkeihinsä sillä seurauksella, että niiden varvasosiot kärähtivät mustaksi hiilikoppuraksi. Olin kaksi sukkaparia köyhempi, mutta onneksi rinkasta löytyi vielä varasukkia.
Pimeyden laskeuduttua en puolestaan enää löytänytkään otsalamppuani taskustani. Tämä menetys ei tehnyt elämästä varsinaisesti helpompaa, sillä pelkässä tähtitaivaan valaistuksessa eteenpäin pääseminen oli välillä aika kömpelöä. Päätin suhtautua asiaan niin, että tuleepahan taas vähän enemmän selviytymisen makua tähän viikonloppuun.
Mukaan ottamani kuumavesipullo päätti puolestaan sanoa sopimuksen irti juuri, kun olin täyttämässä sitä yötä varten. Venttiilikorkki hajosi, ja kuusi vuotta uskollisesti palvelleen pullon tarina oli tullut päätökseensä. Noh, saikin hajota, sillä moinen ylimääräinen lämmönlähdehän olisi ollut aivan liian luksusta eloonjäämissimulaatioon.
Puoleenyöhön mennessä takana oli 18 tuntia täyttä touhua pirteässä pakkassäässä. Oli viimein aika mennä nukkumaan.
Nukkumaanmenovalmistelujen tuoksinnassa otsalamputtomuus alkoi oikeasti tuottaa vaikeuksia. Halusin vaihtaa hikiset vaatteeni kuiviin yövaatteisiin, mutta rinkan penkominen pimeässä oli haastavaa. Puuttellinen näköaisti oli oikeiden tavaroiden löytämiseksi korvattava tuntoaistilla, mikä onnistui ainoastaan paljain käsin. Ilman käsinettä kolmentoista asteen pakkanen puri sormiin nopeasti ja kylmästä kangistuneet sormet eivät juuri helpottaneet hommaa: koko ajan jotain tippui hankeen ja homma oli muutenkin aikamoista säätämistä. Pitkittynyt projekti taas pitkitti myös kylmässä vähissä vaatteissa vietettyä aikaa.
Lopulta pääsin makuupussin uumeniin. Kuvittelin vaakatasoon päästyäni nukahtavani sekunneissa. Olin pitkän päivän jäljiltä uuvuksissa ja väsymystä lisäsi parina edellisenä yönä miinuksen puolelle jäänyt unisaldo.
Ruumiini oli kuitenkin eri mieltä. Tuntui, että se ei rauhoittunut ollenkaan lepotilaan. Sydämeni pamppaili ja pulssini pyöri 90 ja 100 välillä, vaikka vain makasin. Hengityksenikään ei ollut levollista ja pian kuvioihin tulivat myös vilunväreet. Se tuntui oudolta, sillä askeettisuudestaan huolimatta kuoppani tuntui olevan suojassa vedolta ja makuupussikin tuntui lämpimältä. Elimistöni termostaatti taisi yksinkertaisesti olla jotenkin sekaisin kaiken rasituksen ja kylmäaltistumisen jäljiltä.
Olotila ei mennyt nopeasti ohi, vaan valvotti minua tunteja. Ahdistuin jo valmiiksi, kun katsoin kelloa ja näin tuntien vähenevän ennen aamukuuden herätystä. Mitä huomisesta tulisi, jos en saisi nukuttua? Samoin huoletti oudon korkea sykkeeni. Miten ohjelmassa oleva avantouinti menisi, kun sydämeni tuntui olevan jo valmiiksi ylikierroksilla?
Vilusta värisevä ruumis sai mielen esittämään paljon muitakin kysymyksiä. Miksi ihmeessä nukuin talvipakkasilla lumikuopassa? Miksi ylipäätään harrastin retkeilyä? Eiköhän pitäisi kotiin päästyä vaan pistää retkikamppeet myyntiin ja pysyä loppuelämä sisätiloissa?
Sisäistä taistoani auttoi se järkeily, että kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun koin vilua ja ketutusta keskellä yötä luonnon helmassa (blogiinkin on päätynyt muutama näistä kokemuksista mm. täällä ja täällä). Yritin muistuttaa itseäni siitä, että pieni kärsimys kuuluu asiaan ja vaikka juuri nyt huumori oli kovilla, ihmismieli kyllä jälkikäteen kultaa tämänkin talviyön muistot kokemisen arvoisiksi koettelemuksiksi.
Jossain vaiheessa elimistön kovalla käyneet kierrokset hellittivät ja vaivuin viimeinkin uneen. Katsoin kelloa viimeisen kerran neljältä ja seuraavan kerran olin tajuissani kuuden jälkeen. Pääsin siis aloittamaan uuden päivän makoisilla kahden tunnin unilla.
Vaikka herääminen ja lämpimästä makuupussista kylmään ulkoilmaan siirtyminen tuntuivat tuskalta, raikas pakkasilma, kuppi kuumaa ja hiljalleen ilmaantuva päivänvalo tekivät ihmeitä. Lopullinen virkistyminen tapahtui viimeistään siinä vaiheessa, kun pääsimme karaisemaan itseämme avannossa ja lumihangessa. Nyt edellisyön kärsimykset tuntuivat jo kaukaisilta ja tällä kertaa karaistumisharjoitukset tekivät olon ennen kaikkea elinvoimaiseksi.

Sunnuntai-iltapäivän myötä eloonjäämiskurssi lopulta päättyi ja kotimatka alkoi.
Kurssilla oli mielestäni mielenkiintoisinta havainnoida itseään tilanteessa, jossa kylmä, nälkä ja väsymys hiljalleen nakersivat toimintakykyä. Millainen ihminen ja millaisia reaktioita sieltä lopulta kuoriutuikaan? Toki olen tällaista havainnointia joutunut tekemään omilla reissuillanikin, mutta kurssikontekstissa tilanne on jonkun toisen sanelema, ja siten myös vastaan tulevat tilanteet ovat tehtävät vievät helposti eri tavalla oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Lisäksi tämä oli myös toistaiseksi kylmin retkeni ja ennen oman talviretkitoiminnan laajentamista oli kyllä hyödyllistä kokea, miten kylmä omaan toimintakykyyn vaikuttaa.
Viikonlopun mittaisella kurssilla henkistä jaksamista tukee toki se, että tietää kyseessä on rajallisen, ja lopulta varsin lyhyen, ajan kestävä harjoitus. Siten epätietoisuus ja epävarmuus eivät pääse samalla tavalla nakertamaan mieltä kuin aidossa eloonjäämistilanteessa.
Jonkinlaisia väsymyksen hetkiä ja epämukavuutta koki kurssilla varmasti jokainen, mutta oli kiva huomata, että joukkoon ei ollut eksynyt ketään negailijaa, vaan kaikki tsemppasivat reippaasti koko viikonlopun läpi. Kuten kurssin vastuukouluttaja lopuksi totesi: ”Kertoo siitä, että kurssille löytävät sellaiset, jotka tykkäävät vähän kiusata itseään.” Seuraavia itsensä kiusaamisia odotellessa!
P.S. Niin ja edelleenkin olen aika fiiliksissä siitä, että todella söin sitä hernekeittoa!
Eloonjäämiskursseille voit ilmoittautua MPK:n sivuilla.
Kiinnostaako sinua (talvi)eloonjäämiskurssin kaltaiset elämykset? Etsiydytkö reissuillasi ja retkilläsi joskus tarkoituksellasi epämukavuusalueelle vai pyhitätkö vapaa-aikasi mieluummin rennommille ja nautinnollisemmille elämyksille? Millaiset reissukokemukset ovat saaneet sinut kokeilemaan rajojasi ja toimintaasi vaikeammissa tilanteissa?
16 comments
Hehe, nyt on pakko tarttua epäolennaiseen asiaan. En ymmärrä, mikä siinä hernekeitossa on niin hirveää? Ymmärrän tuollaisen pakkosyöttämisen aiheuttaneen täydellisen nono-reaktion, mutta mikä siinä alun perin oli niin hirveää? Minusta se on tosi neutraalin makuista, ei lempiruokaa, mutta ei pahaakaan. Pikkusiskoni kuitenkin jakaa mielipiteesi, hän ei voi sietää hernekeittoa! 😀 Ja tiedän kyllä siis sen, että aika moni muukin pitää hernekeittoa kamalana.
Tämä tosiaan oli jo olosuhteidensa puolesta selvästi 1. osaa haastavampi. Itselleni kylmyys on yleensä ikävin asia. Avantoon en suostu menemään, oliko se pakollinen osa kurssin hyväksyttyä suorittamista? 😛
Nuo sukset ovat muuten kehittyneet huomattavasti vuodesta 2006. ..
Hehe, jotenkin arvasin, että joku vielä tarttuu hernekeittoon! Olen vältellyt hernekeittoa niin kauan, että vaikea sanoa, mikä siinä on alunperin ällöttänyt. Ulkonäkö ja maku kai? Jokin siinä joka tapauksessa aiheuttaa mussa primitiivisen inhoreaktion. En kyllä muuten pidä myöskään tuoreista herneistä. Niitä olen yrittänyt aikuisenakin syödä, mutta jokin siinä maussa tökkii. Mutta joo, tämä viimeisin hernekeittokokemus oli kyllä siinä mielessä positiivinen, että maku tuntui tosiaan aika neutraalilta. En tiedä, vaikuttiko asiaan jotenkin myös se, että söin sen kylmänä. Sen olen kyllä huomannut, että ulkoilma ja fyysinen rasitus saa kaikki ruoat maistumaan paremmalta, eli ehkä siinä syy, miksi hernari upgreidaantui ällöstä ihan ok:ksi 😀
Joo, tuolla talvikurssilla oltiin kyllä jo nextillä levelillä. Avantopulahdus oli mulle mieluisa, mutta ymmärrän, että sitä moni karsastaa (niin itsekin aikoinani, kun en vielä ollut itse kokeillut). Oli tuolla sellainen tekemisen meininki, että ei siellä kamalasti kyselty, haluaako avantoon vai ei, eli sikäli se oli “pakollinen”, mutta eihän tosta kurssista tietty mihinkään tutkintoon valmistu, eli en tiedä, mitä tapahtuis jos ei joku oikeasti suostuis menemään. Survivor ‑maine varmaan kärsisi 😀
Jes, kiva saada näin nopeasti jatko-osa! Luin suurella mielenkiinnolla eloonjäämiskurssin ensimmäisestä osasta ja nyt sitten tätä! Huhhei, tämä talviversio kuulosti jo huomattavasti rankemmalta (henkisesti ja fyysisesti) kuin ensimmäinen osa. Juuri viikonloppuna puhuin miehelleni näistä kursseista ja hän ehkä jo hieman innostui 😀 Saa siis nähdä, milloin mun blogista pääsee lukemaan samasta aiheesta juttuja!
Jee, mahtavaa, jos innostutte menemään! Ilmoittautuminen kesän kursseillehan taitaa olla jo auki 😉 Ja oispa hauskaa lukea teidän kokemuksistanne sit myös!
Lumikuopassa nukkuminen vaatii jo kunnon sissiasennetta ja aika, noh, jäätävää syödä kylmää ruokaa pakkasessa. Olisi kyllä houkuttanut kuumentaa notskissa!
Joo, kunnolla lämmitettynä olisi varmasti ollut parempaa, mutta voin sanoa, että nuotiolla oli jonkun verran ruuhkaa siinä vaiheessa, kun 15 nälkäistä ihmistä sai viimeinkin ruokaa 😀 Hetken yritin pitää könttiä tikunnokassa nuotion päällä, mutta oli tosiaan sen verran ahdasta, että päätin sitten vaan vetää sellaisenaan. Rasvainen lihaköntti toi kyllä nopeasti kylläisyyden tunteen, mutta yöllä tuntui aivan kuin suoli olisi ollut tukossa, heh 😀 Ja oli siis esikypsennettyä lihaa eikä ihan raakaa, eli sikäli pystyi vetämään sitä kylmänäkin ilman terveysriskejä.
Jostain syystä WordPress oli lajitellut kommenttisi spämmiksi, mutta onneksi huomasin sen ja sain pelastettua sen tuolta roskaviestien puolelta 🙂
Ihraista possun poskea… Mietin, että tulisinko kipeäksi sen syömisestä, kun en ole punaista lihaa syönyt 31 vuoteen. No tällä kurssilla se varmaan olisi helpoin nakki. Nää kurssit on kivoja, olen niitä katsellut aiemmin
Haha, itse asiassa jäi tossa jutussa mainitsematta, mutta yöllä valvoessani kuuntelin aivan todella eksoottisia ääniä mun mahasta/suolistosta! Ja aamulla juttelin jonkun toisen kurssilaisen kanssa ja hänellä oli ollut sama ilmiö. Tultiin siihen tulokseen, että taisi iltasapuskasta koitua lievä shokki ruoansulatukselle 😀
Haha, just lopettelin tossa hernekeittolautasellistani :).
Olipas tosi mielenkiintoista lukea näistä sun kokemuksista. Ja voin kyllä hyvin aavistaa, millainen fiilis sinulla on ollut yöllä valvoessa. Minulle kun niin käy monesti kesälläkin telttaretkillä. En ymmärrä miksi, mutta usein retkeni on yhtä valvomista. Olen vähän haaveillut telviretkeilystä, mutta pelkään, että pakkasöistä ei tulisi yhtään mitään. Viime syksynä, kun yöllä mittari meni pakkasen puolelle, yritin kokeilla teltassa nukkumista, ja niinhän siinä kävi, että keskellä yötä hipsin takaisin mökkiin. Onneksi teltta oli kätevästi siinä mökkirannassa, ei sen kauempana :D. Vielä taitaa siis mulla olla matkaa siihen, että olisin valmis eloonjäämiskurssille.
Joo, aina retkiyöt ei mene kuin Strömsössä. Varsinkin kylmä kyllä saattaa tehdä olosta tosi tukalan. Nykyään mulla on talvimakuupussi ja ‑makuualusta, ja ne on kyllä tehneet hommasta paljon mukavampaa, kun voi luottaa siihen, että pysyy lämpimänä pakkasessakin. Tilaahan ne toki vievät enemmän, kuin lämpimämmälle säälle tarkoitetut varusteet. Kesäpussini sen sijaan on sen verran heppoinen, että viileämpinä kesäöinä tuppaa hampaat kalisemaan. Tuo on kyllä kätevää, kun pystyy nukkumaan mökin lähellä ja siirtymään sisälle, jos alkaa mennä liian epämukavaksi.
Oot sä kyllä kova retkeilijä! Mulla olis varmasti jääny ihrainen kylmä sianliha syömättä vaikka nälänkin uhalla 😀 Ja todella kuulostaa paljon rankemmalta kuin se kesäkurssi. En tiiä miten tuolla selviäis. Kylmyyskään ei niin haittaa, mut se unenpuute. Oon ihan puolikuollu jos unet jää lyhyeks. Olisin varmaan jääny sinne poteroon makaamaan ja saanu huonon survivorin maineen 😀
Jostain syystä WordPress oli luokitellut sun kommentin roskapostiksi, mutta onneksi sain sen pelastettua tuolta spämmipuolelta!
Joo, mäkin oon kyllä aika zombie huonosti nukkuneena ja siksi mua stressaa jo valmiiksi, jos alkaa tuntua siltä, että unet jää vähiin. Onneksi raitis ilma kuitenkin piristää paremmin kuin sisäilma, joten sikäli parempi olla huonouninen retkellä kuin kotona, heh 😀
Olipas mielenkiintoinen juttu! En tiennyt, että tuollaisia järjestetään. Itse voisin hyvin kuvitella osallistuvani itseni haastamiseen, ainoastaan räjähteiden asettaminen vihollista varten oli sellainen, että sen voisi jättää pois (jos kerran tämän oli tarkoitus olla “hardcore partio”, ei maanpuolustukseen tähtäävä juttu). Täytyykin mennä lukemaan eka osa…
Sanoisin, että suurimmaksi osaksi nämä kurssit on sovellettavissa ihan normaalissa elämässä vastaan tuleviin tilanteisiin (esim. metsään eksyminen marjareissulla tai vaelluksella), mutta molemmilla käymilläni kursseilla on ollut aina jokunen elementti sotilaalliselta puolelta myös. Monet osallistujista on reserviläisiä, joten heille nämä osiot ovat varmasti oikeasti hyödyllisiä, itse oon ottanut nämä jutut ennemmin inttilarppina ja tilaisuutena kurkistaa itselle vähän vieraampaan maailmaan. Mutta siis juu, jos eloonjäämisjutut kiinnostaa, niin kyllä näitä voi siviileillekin suositella 🙂
Minä tykkään kovasti retkeillä, mutta tämä kurssi voisi olla vähän liikaa mulle. Ei ehkä välttämättä edes ulkona nukkuminen, vaan se sian poski jäisi luultavasti syömättä. Mutta tosi mielenkiintoista lukea tästä.
Kiitos kommentista Katja! Joo, nämä kurssit ovat vähän sellaisia masokistien karaistusmisharjoituksia, heh 🙂 Itse tykkään välillä vähän kokeilla rajoja, mutta toki on kiva retkeillä välillä myös mukavammin.