Go East! Pyö­räil­len Hel­sin­gis­tä Vaalimaalle

Kesällä 2020 start­ta­sin pyö­rä­mat­kan, jonka suun­ta­vii­vat olivat niinkin selkeät kuin “reilu kaksi viikkoa aikaa” ja “katsotaan, minne tuuli kuljettaa”. 

Läh­tö­het­ken lähes­tyes­sä län­si­tuu­li rohkaisi kään­tä­mään ohjaus­tan­gon kohti itää, ja näin kesä­ret­ke­ni kohteeksi vali­koi­tui Itä-Suomi. Loppujen lopuksi 15 yön kestoisen matkan aikana kiertelin kahdeksan maakunnan alueella yhteensä 1300 kilo­met­rin verran. 

Tässä kir­joi­tuk­ses­sa keskityn matkan ensim­mäi­siin päiviin, joiden aikana poljin Hel­sin­gis­tä Vaa­li­maal­le Porvoon, Loviisan, Pyhtään, Kotkan, Haminan ja Viro­lah­den kautta. Tämän osuuden pituu­dek­si tuli lopulta noin 250 kilo­met­riä. Itäinen rannikko ja maamme kaak­kois­kol­kat yllät­ti­vät posi­tii­vi­ses­ti, ja pyö­rä­mat­kai­li­jal­le tällä alueella on eit­tä­mät­tä paljon tar­jot­ta­vaa. Seu­raa­vak­si siis koho­koh­tia oman reittini varrelta!

Niin ja jos kiin­nos­tus heräsi, niin suo­sit­te­len tsek­kaa­maan Ins­ta­gra­min puolella GoEast ‑tari­na­ko­koel­ma­ni kysei­sel­tä reissulta pro­fii­lis­ta­ni @seikkailupyorailija! Sieltä saa vielä hieman elä­män­ma­kui­sem­pia tal­len­tei­ta matkan varrelta. 

Porvoo: Yöksi Holkenin laavulle

Matkani alkoi sade­kuu­ron jäl­kei­ses­sä hapek­kaas­sa ilmassa ja myö­tä­tuu­les­sa. Koska pääsin lähtemään liik­keel­le vasta illan­suus­sa, päätin tähdätä ennalta tuttuun ja sopivan lähellä sijait­se­vaan mää­rän­pää­hän, Porvooseen. 

Helsinki — Porvoo ‑pyö­rä­rei­tis­sä ei sinänsä ole enää mitään uutuu­den­vie­hä­tys­tä, mutta pyö­rä­lau­kuil­la pakatulla fil­la­ril­la tut­tuun­kin tai­pa­lee­seen tuli heti oma taikansa. Jee, vii­mein­kin matkalla! Itä mie­les­sä­ni hyräilin Pet Shop Boysin “Go Westiä” “Go Eastinä”.

Olin aiemmin tehnyt Por­voo­seen pelkkiä päi­vä­ret­kiä, joten mitään ennalta tuttuja yösijoja minulla ei niillä seuduilla ollut. Ennen matkaan lähtöä ehdin tehdä hieman taus­ta­tut­ki­mus­ta Porvoossa sijait­se­vis­ta laavuista ja lopulta koh­teek­se­ni vali­koi­tui Holkenin laavu, joka sijaitsee Epoossa noin 12 kilo­met­ria kaupungin kes­kus­tas­ta kaakkoon. 

Viimeiset kilo­met­rit ajoin kilpaa laskevan auringon kanssa, ja oikein harmitti, kun ei ollut aikaa jäädä ottamaan kuvia kauniista pelto- ja met­sä­mai­se­mis­ta. Pientä lisä­sää­töä tuli myös, kun olin merkinnyt laavun osoitteen hieman väärin kart­ta­so­vel­luk­seen ja navi­gaat­to­ri ohjasi minut umpi­ku­jaan. Noh, tapasinpa hämärässä met­sän­reu­nas­sa myös pari kaurista, joten har­ha­pol­ku toi ainakin sykäh­dyt­tä­vän luontokohtaamisen.

Lopulta hieman ennen puol­tayö­tä löysin laa­vul­le­ni. Paikalla ei ollut muita, mutta minut vas­taa­not­ti kaunis, usvainen lampi, Gåsgård­sträs­ket.

Upot­ta­va­poh­jai­ses­sa lammessa pesey­ty­mi­nen osoit­tau­tui hieman vaikeaksi. Pariin puu­pök­ke­löön tukeutuen sain kammettua itseni takaisin maan­pin­nal­le dip­pauk­sen jälkeen. Vesi osoit­tau­tui myös varsin humus­pi­toi­sek­si. Jos siis ennen pulah­dus­ta olin ollut hikinen, niin vedestä noustuani olin liejuinen. Mutta, mutta, ainakin olo raikastui!

Seu­raa­vak­si oli vuorossa nälän sam­mut­ta­mi­nen ja uuden ret­ki­kat­ti­lan käyttöön vih­ki­mi­nen. Kun olin saanut kokkailut käyntiin, alkoi sataa, mutta onneksi ennätin saada ateriani valmiiksi tulen­te­ko­pai­kal­la ennen sen yltymistä. 

Kahden aikaan lopulta nukahdin laavun penkille sateen äänet taustalla.

Ensim­mäi­nen koko­nai­nen reis­su­päi­vä sarasti Gåsgård­sträs­ke­tin rannalla aurin­koi­sem­pa­na kuin edel­tä­jän­sä. Fii­lis­te­lin paikan kauneutta, aamu­pu­li­koin järvessä, nautin aurin­gos­ta ja en ollut saada tar­peek­se­ni pensaista löy­ty­vis­tä tuoreista mustikoista. 

Porvoo: Hiek­ka­tei­den hurmaa

Hol­ke­nil­ta läh­det­tyä­ni valitsin rei­tik­se­ni hiljaiset hiek­ka­tiet maa­lais­mai­se­mis­sa. Ajoittain nämä tiet olivat vähän turhankin hiek­kai­sia ja hybridini miltei upposi hiek­ka­ka­soi­hin, mutta suu­rim­mak­si osaksi tämä Epoosta poh­joi­seen johtava reitti oli puhdasta nautintoa. Tien­var­sien kukat tuok­sui­vat, pölyt­tä­jät pör­rä­si­vät, minä fii­lis­te­lin. Ekan koko­nai­sen reis­su­päi­vän ekat kilo­met­rit ja jo näin siistiä!

• 

• 

Porvoo: Postimäki — idyllinen henkäys mennyttä maailmaa

Aikanaan asfal­til­le palat­tua­ni maisemat kes­kin­ker­tais­tui­vat, mutta onneksi vain hetkeksi. San­nais­ten­tien poh­jois­pääs­sä havaitsin tulleeni hyvinkin idyl­li­seen ympä­ris­töön. Pienen mäen päällä näkyi his­to­rial­li­sen oloisia raken­nuk­sia ja lisäksi kyltti “Kahvila”. Se antoi loistavan tekosyyn kurvata sel­vit­tä­mään, mikä paikka oikein oli kyseessä.

Paikan päällä selvisi, että olin saapunut Postimäen museo- ja kult­tuu­ria­lu­eel­le. Ruotsin suur­val­lan läntiset ja itäiset alueet toisiinsa yhdis­tä­neen Kunin­kaan­tien varrella sijait­se­val­la Pos­ti­mäel­lä on ollut asutusta ilmei­ses­ti kivi­kau­des­ta lähtien, mutta sen nimi juontaa juurensa 1600-luvulle, jolloin se sai osakseen pos­ti­maa­ti­lan paikan Turun ja Viipurin välisellä pos­ti­lin­jal­la. Pos­ti­maa­ti­lan isäntä oli vastuussa saapuvan pos­ti­lau­kun kul­jet­ta­mi­ses­ta seu­raa­val­le pos­ti­ti­lal­le. Näin säh­kö­pos­tin, pika­vies­tien ja vali­tet­ta­van epä­luo­tet­ta­vak­si taan­tu­neen kir­je­ja­ke­lun aika­kau­del­la on kiehtovaa kuvitella viestien kulkua menneinä vuosisatoina.

1800-luvulle tultaessa pos­ti­lai­tos jär­jes­tet­tiin Venäjän vallan alle jääneessä Suomessa uusiksi ja pos­ti­ti­lat kor­vat­tiin pos­tel­joo­neil­la. Tässä vaiheessa historiaa Pos­ti­mäes­tä tuli mäki­tu­pa­lai­sa­lue. Täytyy myöntää, että piti hieman Googlen kautta kerrata, että mitäs ne mäki­tu­pa­lai­set nyt tar­kal­leen ottaen taas oli­vat­kaan. Vastaus: “maa­ti­lal­ta vuo­kra­tus­sa tuvassa asuneita ihmisiä, joiden vuo­kra­so­pi­muk­seen ei kuulunut vil­je­lys­mai­ta ero­tuk­sek­si torp­pa­reis­ta, vaan jotka hankkivat elantonsa työs­ken­te­le­mäl­lä toisten maa­ti­loil­la tai muissa palkkatöissä.”

Postimäen tapauk­ses­sa mäki­tu­pa­lai­set olivat suureksi osaksi käsi­työ­läi­siä. Kylässä sijaitsi muun muassa olki­hat­tu­teh­das, joka tosin lopulta sulki ovensa 1920-luvulla, kun olkihatut menivät pois muodista. 

Nykyi­sel­lä museoa­lu­eel­la on useita muita museoi­tu­ja mäkitupia ja näiden lisäksi käsi­työ­läis­puo­ti, symppis kesä­kah­vi­la ja jopa kesä­teat­te­ri. Tämä kaikki sijaitsee vehreässä puu­tar­haym­pä­ris­tös­sä, josta löytyy lam­pai­ta­kin! En olisi voinut kuvitella idyl­li­sem­pää paikkaa pienelle eväs- ja lataustauolle.

Loviisa: Tuhannen tuskan ihana kaupunki

“Miksei Lovii­sas­ta puhuta enempää?” mietin mie­les­sä­ni kerta toisensa jälkeen hieman myöhemmin ilta­päi­väl­lä, kun olin saapunut ensi­vi­sii­til­le­ni tähän vie­hät­tä­vään meren­ran­ta­kau­pun­kiin. En ollut aiemmin pahemmin matkannut rannikkoa Porvoosta idemmäs, ja suurin osa vähäi­sis­tä Loviisa-asso­si­aa­tiois­ta­ni liittyi ydinvoimaan.

Nyt olin kuitenkin vanhojen vie­hät­tä­vien puu­ta­lo­jen keskellä hen­ki­mäs­sä sellaista his­to­rial­lis­ta tunnelmaa, mikä vali­tet­ta­van monesta suo­ma­lais­kau­pun­gis­ta on tuhottu beto­nie­le­ment­tien tieltä. 

Jonkin aikaa Loviisan katuja krui­sail­tua­ni alkoi tehdä mieli jon­kin­lais­ta välipalaa. Google Mapsista paikansin tau­ko­pai­kak­se­ni Tuhannen tuskan kahvilan, jonka valitsin pitkälti silkasta ute­liai­suu­des­ta paikan nimeä kohtaan. Ehkä löytäisin itseni jostain gootti- tai hevimestasta?

Saavuin paikalle ja mie­li­ku­va­ni murs­kaan­tui­vat. Kahvilan kesä­te­ras­si ome­na­pui­neen ja muku­la­ki­vi­neen henki ennem­min­kin lumotun puutarhan tunnelmaa. Palvelu oli sydä­mel­lis­tä, ja paikan pitäjä hehkui äitiam­ma­mai­seen tyyliin uni­ver­saa­lia rakkautta. Niin, ja kah­vi­las­sa tar­jot­tiin vieläpä sellaista suo­ma­lai­sit­tain har­vi­nais­ta herkkua kuin pöytiintarjoilu. 

Erikoisen nimen mys­tee­ri­kin selvisi. Samoissa tiloissa oli kiel­to­lain aikaan toiminut sala­ka­pak­ka, joka oli tunnettu pai­kal­lis­ten kes­kuu­des­sa koo­di­ni­mel­lä Tuhannen tuskan kahvila. 

Nyt sata vuotta myöhemmin entisen sala­ka­pa­kan teras­sil­la vallitsi niin kiireetön tunnelma, että mikäli sul­ke­mi­sai­ka ei olisi koittanut, olisin voinut jäädä naut­ti­maan siitä pidem­mäk­si­kin aikaa. Todel­li­nen zen café.

Loviisa: Sorateitä Kukuljärvelle

Lopulta oli aika jättää Loviisan keskusta ja navigoida kohti seuraavaa yöpaikkaa. Täksi yöksi olin pai­kan­ta­nut laavun Kukul­jär­ven vael­lus­rei­tin varrelta. 

Matka alkoi kul­ke­mal­la tietä 170 itään. Jonkin verran joen ylityksen jälkeen käännyin ensin Särk­jär­ven­tiel­le ja sitten miltei heti Hauk­ka­kal­lion­tiel­le, ja samalla asfaltti vaihtui soraksi. Lopulta Rau­ha­lan­tie vei miltei perille saakka.

Kukul­jär­ven laavu sijaitsee vie­hät­tä­väl­lä paikalla met­säi­sel­lä mäen­rin­teel­lä, josta on näkymä järvelle. Saa­pues­sa­ni paikalle hieman huo­les­tuin kyltistä, joka kertoi alueella lei­riy­ty­mi­sen olevan kielletty. Netistä löy­ty­nei­den lisä­tie­to­jen perus­teel­la tulkitsin tämän kuitenkin muutaman muun paikalla olijan kanssa siten, että laavulla nuk­ku­mi­nen on sallittua, mutta telttoja tai muita omia leirejä alueelle ei saa pystytellä. 

Paikka tuntui olevan varsinkin päi­vä­ret­ke­läis­ten suosiossa. Mak­ka­ran­pais­ta­jia, uima­reis­su­lai­sia ja luon­to­po­lul­la kul­ki­joi­ta tup­sah­te­li laavulle tasaisin väliajoin, ei kui­ten­kaan ruuhkaksi asti. 

Lopulta olin kuitenkin ainoa laavulla yöpynyt, joskin park­ki­pai­kal­la majaa pitivät mat­ka­pa­kul­la reissussa olleet kii­pei­li­jät Outi ja Jesse, joista sain myös mukavaa juttuseuraa.

Kukul­jär­vi jäi mieleen oikein kivana paikkana, johon olisi voinut jäädä hen­gai­le­maan pidem­mäk­si aikaakin. Seu­raa­va­na päivänä vii­vyt­te­lin lähtöä menemällä uimaan vielä kerran ennen kamojen pak­kaa­mis­ta ja tien päälle paluuta. En häm­mäs­tyi­si, mikäli vielä joskus näille kulmille palaisin.

Ahven­kos­ki: Ensim­mäi­nen rajanylitys

Kukul­jär­ven met­säi­sil­tä sora­teil­tä ei ollut pitkä matka lähim­mäl­le asfalt­ti­tiel­le, jonka varrella minut pal­kit­tiin pian Ahven­kos­ken maisemilla. 

Ahven­kos­ki löytyy Museo­vi­ras­ton val­ta­kun­nal­li­ses­ti mer­kit­tä­vien raken­net­tu­jen kult­tuu­riym­pä­ris­tö­jen listalta. Paikalta löytyvän vanhan vesi­voi­ma­lan lisäksi Ahven­kos­ki on his­to­rial­li­ses­ti mer­kit­tä­vä, sillä 1700-luvulla Ruotsin ja Venäjän välinen raja kulki jonkin aikaa tästä kohtaa. 

Tätä taustaa vasten tajusin viimein myös, miten pai­kan­ni­mi Ruot­sin­pyh­tää on syntynyt: rajan myötä Pyhtään pitäjä jakautui aikoinaan kahtia ja näin ollen Ruotsin puolelle jääneestä alueesta tuli Ruot­sin­pyh­tää. Olin siis saa­vut­ta­nut val­ta­kun­nan itärajan, joskin vain his­to­rial­li­sen sellaisen. Maa­kun­ta­ra­ja Uudenmaan ja Kymen­laak­son puolella toki kulkee tästä edelleen. 

Ahven­kos­ken tun­tu­mas­sa jäin hetkeksi ihmet­te­le­mään paikkaa nimeltä Eijan Elä­mys­puu­tar­ha. Pää­sy­mak­su olisi ollut kahdeksan euroa, mutta aivan näin kiin­nos­tu­nut en sen tar­joa­mis­ta elä­myk­sis­tä ollut. Mahassani kurni jo nälkä, joten olin moti­voi­tu­nut jatkamaan matkaa eteenpäin ja löytämään lou­nas­pai­kan. Jotain tämä pika­py­säh­dys park­ki­pai­kal­la kuitenkin poiki: juttelin hetken Elä­mys­puu­tar­han työntekijän/pitäjän (?) kanssa. Mies kyseli kiin­nos­tu­nee­na pyö­rä­mat­kas­ta­ni ja kehotti samalla kokei­le­maan Haminasta lähtevää Museo­tie­tä, mikäli tieni veisi siihen suuntaan. Pistin vinkin korvan taakse.

Pyhtää: Idyllinen lounastauko 

Pyhtään kir­kon­ky­lä tuli vastaan miltei heti, ja jäinkin ensi­töik­se­ni ihas­te­le­maan upeaa kes­kiai­kais­ta kivikirkkoa. 

Pää­rai­til­ta löytyi myös lou­nas­paik­ka, Kylä­kah­vi­la ONNI. Lou­nas­buf­fa 8,5 eurolla tuntui Hel­sin­gis­tä tulevan näkö­kul­mas­ta varsin hyvältä diililtä, joten park­kee­ra­sin ravin­to­lan teras­sil­le naut­ti­maan runsaasta ateriasta ja auringosta. 

Teras­sil­la syntyi myös jutun juurta sekä paikan omistajan että pai­kal­li­sen miehen kanssa, joka kertoi oman tyt­tä­ren­sä ret­ki­pyö­räi­le­vän myös. Sain molem­mil­ta myös koh­de­suo­si­tuk­sia. Paikan omistaja suo­sit­te­li koti­paik­ka­kun­taan­sa Savon­lin­naa, pai­kal­li­nen mies puo­les­taan Haminasta alkavaa Museo­tie­tä. Koska tämä oli jo toinen Museotien saama suositus puolen tunnin sisään, alkoi tuntua siltä, etten enää voisi jättää sitä välistä.

Kotka — meren ja puistojen kaupunki

Lounaan ja pienen ruo­an­su­lat­te­lun jälkeen palasin satulaan ja lähdin ajamaan kohti Kotkaa. 

Pyhtää — Kotka ‑väli ei ollut mai­se­mal­li­ses­ti kovinkaan inspiroiva. 

Tässä välissä olisi ollut mah­dol­lis­ta myös tehdä mutka hieman poh­joi­sem­mas Valkmusan kan­sal­lis­puis­toon. Itä kuitenkin veti puoleensa sen verran voi­mak­kaas­ti, että päätin jättää Valk­musas­sa vierailun toiseen kertaan. 

Mie­len­kiin­toi­sem­pia maisemia olisi saattanut löytyä myös, mikäli olisin nou­dat­ta­nut ravin­to­las­sa tapaamani pai­kal­li­sen miehen neuvoa kiepata Hein­lah­den kautta. Päätin kuitenkin jättää yli­mää­räi­sen mutkan tekemättä, sillä halusin matkani edistyvän hieman jou­tui­sam­min pitkän lou­nas­tau­ko­ni jälkeen. Kenties joku luki­jois­ta­ni voi kuitenkin ottaa vinkistä vaarin ja lähteä tutkimaan Hein­lah­den hiekkateitä. 

Toiseen pai­kal­li­sop­paa­ni antamaan vinkkiin sen sijaan tartuin ja ajoin Kotkaan Mussalon kautta. Tämä oli hyvä valinta, sillä merel­li­set maisemat olivat kauniit. 

Kotkassa pää­koh­tee­na­ni olivat kaupungin puistot. Niinpä meninkin heti ensi­töik­se­ni ihas­te­le­maan Sapokan vesi­puis­toa. Kuten nimestä voi päätellä, on puiston kantavana teemana vesi. 

Katse kiin­nit­tyy­kin heti puistoon saapuessa isoon vesi­pu­touk­seen, jonka vesi on johdettu puistoon merestä. Putouksen jälkeen vesi virtaa puistoa halkovan puron kautta takaisin mereen. Veden lisäksi Sapokan puistossa vai­ku­tuk­sen tekivät veis­tok­set ja kauniit kuk­kais­tu­tuk­set. Hieman japa­ni­lais­vai­kut­tei­ses­sa puistossa oli vaikea muistaa olevansa Suomessa.

Hamina — Virolahti: Mutkainen Museotie

Kotkan jälkeen saavuin Haminaan. Merel­li­nen ympäristö, Suomen ja samalla koko Euroopan korkein lip­pu­tan­ko sekä vie­hät­tä­vä, ympy­rä­kaa­vai­nen empi­re­kes­kus­ta jättivät kaupungin mieleen, vaikka aika­tau­lusyis­tä en ehtinyt kuin ajaa kau­pun­ki­kes­kus­tan läpi. Näin jäl­ki­kä­teen harmittaa, että kuvatkin jäivät ottamatta, vaikka Hamina olisi ne ehdot­to­mas­ti ansainnut! Jälleen yksi paikka, jonne täytyy vielä joskus palata parem­mal­la ajalla.

Vahvimmin Haminan mai­se­mas­sa näkyi kuitenkin sen asema varus­kun­ta­kau­pun­ki­na ja reser­viup­see­ri­kou­lun sijain­ti­paik­ka­na. RUKin rakennus oli kiel­tä­mät­tä varsin vai­kut­ta­va! Vielä väke­väm­min armeijan läsnäolo tosin kävi ilmi, kun päädyin keskelle sota­har­joi­tus­ta (ins­tas­too­reis­sa­ni tästä enemmän!).

Haminassa suuntasin paljon suo­si­tuk­sia saaneelle Museo­tiel­le, joka alkupiste sijaitsee joitain kilo­met­re­jä kes­kus­tas­ta itään.

Kyseessä on siis 35 kilo­met­rin mit­tai­ses­ta tie­o­suu­des­ta, joka on ollut käytössä kes­kia­jal­ta saakka. Se on osa ennen muinoin Viipuriin asti kul­ke­nut­ta Suurta Ran­ta­tie­tä, joka myös Kunin­kaan­tie­nä tunnetaan. Vuo­si­sa­to­jen kuluessa jokunen mutka on tien linjassa suo­ris­tu­nut, mutta mutkia riittää edelleen, sitä ei ole hätää! 

1600-luvusta lähtien posti alkoi kulkea täälläkin aiemmin mainitun Postimäen tavoin, ja tuolloin tien varrelle ase­tet­tiin myös etäi­syyk­sis­tä viestivät väli­mat­ka­pyl­väät. Nykyiset kilo­met­ri­ki­vet ovat hieman uudemaa tuotantoa, sillä ne ovat seisseet pai­kal­laan 1930-luvulta lähtien. Sittemmin Museotie on saanut myös asfalt­ti­peit­teen, ja nykyään se on myös osa EuroVelo 10 ‑pyö­rä­mat­kai­lu­reit­tiä.

Vaikka reitti onkin metsä- ja maa­seu­tu­mai­se­mien läpi kulkevaa hiljaista tienoota, mahtuu matkan varrelle myös jokunen kylä, joista ainakin Kla­mi­las­ta löytyy perus­pal­ve­lui­ta mat­kan­te­ki­jäl­le. Pidinkin itse pienen tauon juuri Kla­mi­las­sa, josta jäi kylänä vireä ja sym­paat­ti­nen vai­ku­tel­ma. Heti tien varresta löytyi sopivasti Sale, josta sain ostettua eväitä, sekä Kylätupa Ronkuli, josta löytyi kai­ken­lais­ta info­pis­tees­tä, kopio­ko­nee­seen ja myynnissä oleviin käsi­töi­hin ja mat­ka­muis­toi­hin. Jos pyö­rä­lau­kuis­sa­ni vaan olisi ollut yhtään yli­mää­räis­tä tilaa, olisin varmasti ostanut Ron­ku­lis­ta mukaani uudet villasukat.

Museotie osoit­tau­tui suo­si­tus­ten arvoi­sek­si. Kenties parhaiten sitä kuvaavat sanat mutkainen, mäkinen ja hiljainen. Pyö­räi­li­jä­nä arvostin etenkin tuota viimeistä: muuta lii­ken­net­tä tuli tiellä vastaan vain har­vak­sel­taan ja nopeus­ra­joi­tus 60 km/h lisäsi tur­val­li­suu­den­tun­net­ta enti­ses­tään. Kaiken kaikkiaan kokemus oli erin­omai­nen, ja siksi liityn mieluusti reitin ylistäjiin!

Museotie päättyi Viro­joel­le, Viro­lah­den kunnan kes­kus­taa­ja­maan. Heti saa­vut­tua­ni sain suuni makeaksi, sillä kat­to­re­mon­tin val­mis­tu­mi­sen johdosta juh­la­tuu­lel­la ollut pai­kal­li­nen herra vaati saada tarjota minulle man­si­koi­ta. Kylän­rai­til­la olisi ollut tarjolla myös pai­kal­lis­ta eri­koi­suut­ta, hapan­vel­liä, mutta kuultuani sen muis­tut­ta­van her­ne­keit­toa, kiin­nos­tuk­se­ni laimeni ja kokei­le­mat­ta jäi (sit­tem­min­hän blo­gis­sa­ni­kin esiin noussut her­ne­keit­to­fo­bia­ni on hieman hel­pot­ta­nut, joten ehkä seu­raa­val­la visii­til­lä uskal­tau­dun jo kokeilemaan!).

Vaalimaa: Shop­pai­luau­tio­mai­den maisemaa

Virojoen jälkeen Vaalimaa on vain lyhyen polkaisun päässä. En ole koskaan käynyt Venäjällä, mutta nyt pääsisin ainakin lähelle! 

Hiljaista tietä pol­kies­sa­ni pohdin, kuinka paljon ensim­mäi­nen koro­na­ke­sä mat­kus­tus­ra­joi­tuk­si­neen olikaan mahtanut raja­seu­tua hiljentää. Autoja tuli tiellä vastaan sen verran har­vak­sel­taan, että uutis­ku­vis­ta tuttuja rek­ka­ruuh­kia oli vaikea edes kuvitella.

Matkan edetessä raken­net­tu ympäristö alkoi kuitenkin kieliä rajan­yli­tys­pai­kan lähei­syy­des­tä. Ensin vastaan tuli joukko varsin kulah­ta­nei­ta raken­nuk­sia. Tarjolla oli kylttien perus­teel­la niin maja­paik­kaa, vii­su­mei­ta, kaviaaria kuin halpoja rupliakin. Ihmisiä tai autoja ei vaan näkynyt missään. 

Hetkeä myöhemmin tien toisella puolella tuli vastaan toinen tyhjyyttä huutava, mutta luon­teel­taan täysin päin­vas­tai­nen ostos­kes­kus: Zsar Outlet Village. 

En ollut ikinä paikasta kuul­lut­kaan, mutta laajojen park­kia­luei­den takana lymyävä iso raken­nus­komplek­si hou­kut­te­li tekemään pienen tutkimusmatkan. 

Tut­ki­mus­mat­ka osoit­tau­tui vaivan arvoi­sek­si, sillä Zsar oli ehkä häm­men­tä­vin kaup­pa­kes­kus, johon Suomessa olen koskaan törmännyt. 

Vain muutama vuosi sitten val­mis­tu­nut, merk­ki­tuot­tei­siin ja luk­susbrän­dei­hin kes­kit­ty­nyt kaup­pa­kes­kus on raken­net­tu Pietarin empire-ark­ki­teh­tuu­ria imitoiden ikään kuin his­to­rial­li­sek­si kau­pun­ki­kes­kus­tak­si. Kaikki on tietenkin pelkkää lavas­tus­ta, sillä tiilet eivät ole tiiliä ja kivi­pyl­väät eivät ole kivi­pyl­väi­tä vaan kevyttä polystyreeniä. 

Nimestä, yksi­tyis­koh­dis­ta, sijain­nis­ta ja luk­sus­liik­kei­den logoista saattaa päätellä, että kaup­pa­kes­kuk­sen koh­de­ryh­mä­nä ovat ensi­si­jai­ses­ti varakkaat venä­läis­asiak­kaat, eivät niinkään vaikkapa viereisen Virojoen asukkaat (tai sat­tu­mal­ta paikalle eksyvät ret­ki­pyö­räi­li­jät). Nyt koro­na­ku­ri­muk­ses­sa kaikki keskuksen liikkeet jää­te­lö­kios­kia lukuun ottamatta näyttivät sulkeneen ovensa. Shop­pai­lu­ky­läs­tä oli tullut aavekaupunki.

Zsarin kaltainen paikka on helppo leimata överiksi ja feikiksi Dis­ney­lan­dik­si, mutta mie­les­tä­ni paikka oli kaikessa häm­men­tä­vyy­des­sään loppujen lopuksi aika viihtyisä. Lisäksi oli tietenkin mahtavaa juhlistaa pientä pyö­räi­ly­saa­vu­tus­ta itä­ra­jal­le pol­ke­mi­ses­ta istah­ta­mal­la val­tais­tui­mel­le jalkojaan lepuut­te­le­maan. Sym­bo­liar­vo ennen kaikkea!

Kiin­nos­tai­si­ko sinua pyö­rä­mat­ka Kaakkois-Suomeen? Millaisia koke­muk­sia sinulla on kaak­kois­ran­ni­kon kohteista?

PS. Lisää mat­ka­fii­lik­siä löydät ins­ta­ti­li­ni (@seikkailupyorailija) GoEast ‑tari­na­ko­koel­mas­ta profiilin kohokohdista!