Idean eloonjäämiskurssille osallistumisesta olin saanut alkuvuodesta Retki-lehteä lukiessani. Sen sivuilla toimittaja kertoi kokemuksistaan loppusyksystä pidetyllä kurssilla. Artikkeli suorastaan huokui nälkää, vilua, univelkaa ja räntäsadetta — kukapa sellaista voisi vastustaa!
Inhorealismi ja haasteet eivät kuitenkaan olleet ainoa houkutteleva tekijä, sillä kurssin tarjoamille opeille oli todellista tilausta. Retkipyöräillessä ja luonnossa liikkuessa voi sattua ja tapahtua kaikenlaista, ja vaikkei tapahtuisikaan, niin hallussa olevilla tiedoilla ja taidoilla on usein merkittävä rooli ongelmatilanteiden ennaltaehkäisyssä. ”Praeparatus supervivet” – valmistautunut selviää.
Niinpä googlasin tieni välittömästi MPK:n eli Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen koulutuskalenteriin ja buukkasin paikan ensimmäiseltä tarjolla olevalta kurssilta. Toki varsin pian ilmoittautumiseni jälkeen kurssi peruttiin koronan vuoksi, mutta epidemiatilanteen helpotuttua se pystyttiin onneksi lopulta järjestämään.
Alkoi selviytymiskoitosten malttamaton odotus.
Maiharit, maastopuku ja muonapakki mukana metsään
Lopulta kauan odottamani kurssiviikonloppu koitti. Olin pakannut mukaani kurssikirjeessä ohjeistetut varusteet: työhanskoja, puukon, hyttysmyrkyn ja niin edelleen. Varustelistalla ollutta kipinäpuikkoa minulta ei löytynyt ennestään, mutta sellaiseen ostoon luvattiin mahdollisuus paikan päällä.
Saatoin kuitenkin lähteä matkaan varsin kevyellä rinkalla, sillä ilahduttavaa kyllä, kurssin järjestäjä tarjosi suuren osan kurssivarusteista osallistujille.
Perillä Pohjanmaan Maalahdessa eloonjäämiskurssi alkoikin varusteidenjaolla. Tässä vaiheessa sitä viimeistään huomasi tulleensa maanpuolustusorganisaation järjestämälle kurssille, sillä käyttöömme saamat varusteet olivat ehtaa Puolustusvoimien mallistoa ja ne jaettiin sotilaallisella järjestelmällisyydellä.
Tällaisena armeijaa käymättömänä siviilinä huomasin yhtäkkiä saavani yllättävän paljon kiksejä käsillä olevasta inttilarpista. Maastopuvun ja maiharit päälle puettuani tuli heti astetta sissimpi fiilis — kyllä tässä oltaisiin nyt valmiina vaikka mihin!
Mitä eloonjäämiskurssilla oppi?
Kun varusteet oli jaettu, oli toiminnan aika.
Kaikki kurssilaiset tekivät itselleen luonnonantimista hätämajoitteen yöpymistä varten. Keräsimme ympäristöstä sytykkeitä ja nuotiotarpeita, ja harjoittelimme ahkerasti tulentekoa eri tekniikoilla. Perehdyimme tapoihin hankkia ja puhdistaa vettä. Rämmimme metsissä ja harjoittelimme suunnistamista.
En nyt edes viitsi mennä sen syvemmälle yksityiskohtiin, jotten spoilaisi kaikkea kurssin sisältöä, pieni yllätyksellisyys kun on näiden kurssien suola!
Toiminnan rinnalla kulki koko ajan myös teoria. Meille pidettiin yksi pidempi eloonjäämisen teoriaan keskittynyt, ehkä parin tunnin mittainen oppitunti, mutta kaikkia käytännön taitoja harjoitellessamme asiat taustoitettiin aina kattavasti. Koskaan ei siis tarvinnut miettiä, miksi teimme jotain niin kuin teimme, sillä meille kerrottiin aina syyt ja niiden seuraukset.
Kurssin opit kristallisoivat monia fysiologisia lainalaisuuksia ja prioriteetteja, kuten vaikkapa että märkä iho menettää lämpöä jopa 25 kertaista tahtia kuivaan ihoon verrattuna tai että ideaali vedenjuomistahti on 2,5 desiä vartissa, jotta arvokkaat nesteet eivät vain virtaa elimistön läpi tullakseen toisesta päästä ulos.
Itse lähdin eloonjäämiskurssille hankkimaan taitoja ennen kaikkea pyöräreissujani varten.
En onneksi ainakaan vielä ole joutunut eloonjäämistilanteisiin, joissa harhailisin päiväkausia eristyksissä sivilisaatiosta. Voin kuitenkin sanoa, että monia kurssin opeista olen silti pystynyt hyödyntämään retkieni arjessa ihan oikeastaan päivittäisellä tasolla.
Erityisesti tulentekotaitojen kohdalla itseluottamus nousi harjoittelun ansiosta kummasti. Niinpä myös nuotiohommia on omilla retkillä sittemmin tullut harrastettua paljon enemmän, ja koivuntuohta löytyy tätä nykyä aina taskusta. Hikiset vaatteet pesen nykyään koivunlehdillä, tiskit puolestaan hinkkaan puhtaiksi kuusenhavuilla. Nälkäisinä hetkinä olen puolestaan tsempannut itseäni sillä viisaudella, että eloonjäämistilanteessa ruoka on lopulta se pienin murhe (ei kyllä yleensä kamalasti lohduta, heh!).
Osa opeista edusti puolestaan enemmänkin nice to know ‑osastoa. Melko epätodennäköistä on esimerkiksi, että kuljettaisin retkilläni patruunoita, joiden ruutia käyttäisin tulen sytyttämiseen. Ehdottoman mielenkiintoista oli näihinkin jippoihin tutustuminen silti!
Entäpäs se mukavuustaso?
Eloonjäämiskurssi voi jo nimensä puolesta kuulostaa aika hätkähdyttävältä. Tätä juttua lukiessa moni varmasti miettii, kuinka rankkaa meininki eloonjäämiskurssilla mahtaa olla. Onko kurssi pelkkää kärsimystä? Kuoleeko siellä nälkään?
Ainakin viimeiseen kysymykseen voin varmuudella vastata, että ei. Perusterve ihminen selviää ilman ruokaa kolme viikkoa ilman pysyviä vahinkoja, joten yhdestä viikonlopusta hieman niukemmilla aterioilla selviää kyllä 😉
Voidakseni vastata laajemmin on aihetta kuitenkin tarpeellista hieman taustoittaa.
MPK:n eloonjäämiskoulutus muodostuu neljästä perättäisestä kurssista. Ideana on, että voidakseen osallistua kurssisarjan seuraavalle kurssille, edellisen pitäisi olla suoritettuna. Kurssien edetessä myös niiden vaatimustaso kasvaa ja samoin kuin oletus siitä, että osallistujat kykenevät soveltamaan edellisillä kursseilla opittuja taitoja.
Kesällä käymäni ykköskurssi on siis kurssisarjan ensimmäinen osa. Sen tarkoitus on olla kattava mutta samalla vielä suht pehmeä johdatus eloonjäämistaitojen maailmaan.
Ykköskurssin kohdalla ei siis vielä tarvitse pelätä joutuvansa heitetyksi yksin metsään Robinson Crusoe ‑hengessä ilman ruokaa ja juomaa, sillä kaikki harjoitteet tehdään kouluttajien valvovan silmän alla, hyvässä ja turvallisessa ohjauksessa. Reipas mieli on kuitenkin tarpeen, sillä jonkin verran väsymystä ja murisevaa mahaa joutuu kurssilla sietämään.
Toki kokemukseen vaikuttavat varmasti myös yksittäisen kurssin olosuhteet. Oma kurssini osui yhteen kesän ensimmäisistä helleviikonlopuista, joten hypotermiaa ei todellakaan tarvinnut pelätä ja nuotiot syttyivät milteipä ajatuksen voimalla. Rankkasadeviikonloppuna tunnelma olisi voinut olla aika erilainen.
Varmaankin tarkoituksena on myös saada erilaisista taustoista tulevat osallistujat perustaitojen osalta samalle viivalle. Esimerkiksi omalla kurssillani oli sekä kokeneempia eräilijöitä että ensimmäistä kertaa luonnossa yöpyviä ihmisiä.
Itselleni yksin ulkona nukkuminen oli jo ennen kurssia tuttua puuhaa, mutta toisaalta opin huikean paljon uutta monella muulla saralla. Voin kuvitella, että jos retkeily on vieraampaa, oppimiskäyrä on jyrkempi ja omien rajojen kokeilu tulee selkeämmin vastaan jo tällä kurssilla.
Vaikka olin ennakkoon varautunut henkisesti astetta extremempäänkin meininkiin, viikonloppu oli hurjan antoisa ja jäi mieleen yhtenä kesän ehdottomista kohokohdista. Meillä oli kurssilla helvetin hyvä porukka ja huikea henki. Kun sitten matkasin takaisin tämän aktiiviloman jälkeen kohti Helsinkiä lopen uupuneena, onnellisena ja savulta, aurinkorasvalta, hyttysmyrkyltä ja hieltä haisevana, unelmoin jo seuraavasta eloonjäämiskurssista — ja siitähän löytyykin juttua täällä!
Millaisia mietteitä eloonjäämistaitojen opettelu herättää? Kiinnostaisiko eloonjäämiskurssille osallistuminen? Kommentoi alle 🙂
23 comments
Kiinnostaa, kovastikin. Toki näin armeijan käyneenä sieltäkin on jotain jippoja mieleen tarttunut, mutta tuolta tulisi niitä varmasti paljon lisää. Mukavaa myös, että asioille kerrottiin syy, hehe. Säällä varmasti tosiaan on todella iso vaikutus kokemukseen, mutta täytyy laittaa harkintaan ihan tosissaan. Itse asiassa oikeastaan kiinnostaisi ihan koko kurssisarja!
Joo, varmasti armeija antaa hyvän pohjan selviytymistaidoille, mutta kyllä tuolla tuntuivat intin käyneetkin oppivan uusia juttuja, eli suosittelen! Suosittelen siis todellakin. Itselläkin nälkä kasvaa syödessä, nyt on kaksi ekaa kurssia käyty (tokastakin ehkä tulossa juttua) ja seuraavatkin kutkuttaisivat kovin mieltä!
Mielenkiintoinen kurssi, ja olen joskus jopa miettinyt osallistumista!
Olen lukenut yhden laajan blogiartikkelin sellaisesta selviytyskurssista, johon verrattuna tämä kurssi oli todella hellä johdatus lajiin. Mutta se taisikin sitten olla kenties se jakson viimeinen. Se kuulosti siltä, että tosissani mietin kävisikö touhu enää huvista, etenkin kun tapahtuma-aikaan oli myöhäinen pimeä syksy, ja vettä taisi sataa lotkottaa koko viikonlopun ajan…
Kiitos kommentista! Joo, riippuu vähän kurssin vaatimustasosta ja olosuhteista, millaista meininki on, samoin riippuu varmaan vähän järjestäjätahosta. Siinä jutussa, jonka luin ennen kurssille menoa, tapettiin muun muassa kanoja ruoaksi… Olin nyt talvella kurssisarjan toisella kurssilla ja täytyy sanoa, että oli tuohon kesällä käymääni ykköskurssiin verrattuna sekä henkisesti että fyysisesti selkeästi haastavampi koitos. Ja oon kuullut myös muilta näistä räntäsateessa pidetyissä kursseista, jolloin huumori on kyllä varmasti koetuksella. Anyway, suosittelen kyllä ehdottomasti kokeilemaan, jos vaan kiinnostusta riittää!
Ihan hetimmiten ei jo vanhemmiten enemmänkin mukavuudenhaluiseksi tunnustautuvana tulisi mieleen ilmoittautua tällaiselle kurssille, ei edes kesähetkeillä, sadesäästä nyt puhumattakaan.
Mutta yhden yön sen yövy ulkona ‑tapahtuman innoittamina vietimme viime kesänä sentään ulkona, tosin vaan takapihalla, niin matka sisälle vessaan tai jääkaapille ei muodostunut kovin pitkäksi!
Takapiha yöpymiset ovat myös oiva keino saada elämyksiä ja jääkaapin läheisyydessä on eittämättä puolensa! Olispa itselläkin takapiha 😀
Mäkin haluun! 😀 Vaikuttaa just sellaiselta, mihin on pakko itsekin päästä osallistumaan (ainakin kesällä, kun on toivottavasti lämmintä ja kuivaa, haha).
Ainakin tämä ykkösosa kuulostaa vielä siedettävältä — mihinkään kanan kaulan katkomiseen en kyllä olisi henkisesti valmis… :/
Suosittelen! Kysyin tuolloin kesällä, ja noilla Pohjanmaan MPK:n järjestämillä kursseilla ei kuulemma kanoja tapeta 🙂 Eli sinne voi ainakin huoletta mennä!
Mielenkiintoinen kurssi ja artikkeli. Kirjoita ihmeessä jatkoa!
Tulen sytyttämisen kipinäsauvalla olen jo uhonnut opettelevani, mutta havupatjalla ja ‑katon alla en välttämättä hinkua enää päästä huilimaan, ellei ole aivan pakko. Itseasiassa kävin armeijan niin ikävään aikaan vuodesta, etten ole sen koommin enää nukkunut edes teltassa! 😀
Perustaidot olisi kyllä hyvä osata ainakin teoriatasolla!
Heh, voin vain kuvitella, kuinka hajottavaa on pitkällä tähtäimellä olla maastossa kurjissa olosuhteissa. Toivottavasti vielä joskus toivut telttatraumasta ja saat parempia kokemuksia 🙂
Havupatja oli itse asiassa yllättävän mukava, vaikka ei ehkä siltä kuulostakaan/näytäkään!
Joo, olosuhteet vaikuttavat kyllä kokemukseen aika ratkaisevasti. 😀
Toivon leppoisia selviytymissäitä sinulle!
Tämä oli mielenkiintoinen! Olen joskus vuosia sitten yrittänyt päästä jollekin Maanpuolustusnaisten järjestämälle kurssille. Se oli niin suosittu, että jäin jonotuslistalle. Olisin myöhemmin saanut paikan, mutta olin ehtinyt sopia sille viikonlopulle jo muuta. Myöhemmin sain sähköpostia, jossa kerrottiin seuraavasta kurssista mutta suurin innostus oli tainnut jo siinä kohtaa lopahtaa. Eloonjäämiskurssi kyllä kiinnostelisi, lähinnä siis tämä ensimmäinen kurssi. Kanojen tappajaksi minusta ei olisi.
Kiva kuulla, että olet ollut jo pidempään kiinnostunut MPK:n tarjonnasta. Itse en ollut ennen tätä kurssia kuullutkaan MPK:sta, mutta positiivisen ensikokemuksen myötä on herännyt kiinnostus kokeilla myös muita kursseja. Toivottavasti sait nyt kipinän kokeilla eloonjäämiskurssia, ilmoittautuminen ensi kesän kursseille on jo auki 😉 Ja kanoja ei noilla Pohjanmaan kursseilla kuulemma ainakaan ikinä tapeta, eli senkin suhteen voi olla rauhallisemmin mielin 🙂
Oli kyllä mielenkiintoista lukea raportti tästä reissusta. Oon nimittäin itekin kattonu näitä joskus. Yleensä muistan aiheen vasta loppusyksystä, mutta ehkä kesällä olis mieluisampaa lähteä metsään. Toivottavasti saadaan joskus jatko-osa tähän tarinaan 🙂
Joo, voin kyllä suositella, jos vaan yhtään kiinnostaa 🙂 Ja kesällä voi tosiaan olla vähän mukavammat olosuhteet kuin joskus marraskuussa XD
Kyllä kiinnostaisi, ja toisaalta ei. Vaikka rakastankin retkeilyä ja ulkona yöpymistä, mielelläni retkilläni saisi mukana olla edes yhden skumppapullon ja suklaalevyn verran luksusta. Mutta ei kunnon erätaidoista todellakaan haittaa olisi. Tosi kiva ja mielenkiintoinen juttu, kiitos.
Kiitos kommentista, Heidi! Joo, en mäkään toki aina halua vetää retkiä survivor ‑hengessä ja mukavuuksillekin on paikkansa 🙂 Mutta jostain syystä pieni epämukavuus kiehtoo 😀
Okei, mulla heräs just kova kiinnostus tätä kurssia kohtaan. Vaikka luontoa ja vaellusta rakastan, on omat erätaidot nimittäin aika pelottavan paljon pakkasella! Todella houkutteleva “larppauskokemus”! 🙂
Jee, mahtavaa, että innostuit 😀 Suosittelen, jos tuut Suomeen käymään, tosin varmasti sieltä Briteistäkin löytyy vastaavia kursseja!
Kiinnostaa. Itse asiassa olin lukiossa aikoinaan valinnaisella Selviytymiskurssilla, johon kuului viikonloppu metsässä erinäisiä taitoja opetellen. Siitä on aikaa ja erätaidot ovat unohtuneet. Ehkä pitäisi ottaa uusiksi. 😊
Wow, kiva lukio sulla oli, kun tuollaisia järjestettiin 😀 Eiköhän tuo MPK:n kurssi kummasti verestäisi vanhat taidot taas tuoreempaan muistiin 🙂
Olipa hauska ja mielenkiintoinen postaus, nauroin ääneen lukiessani.
Ja kyllä, veresti myös muistojani partioajoilta ja heti teki mieli lähteä vähän sisseilemään.
Kieltämättä kyllä aika kultaa vähän muistoja ja olen lähinnä onnellinen, ettei tarvitse enää askarrella omin pikku kätösin laavua kolmenkympin pakkasessa, eikä se vartion mökin läheltä piti ‑polttaminenkaan ihan just niitä parhaita muistoja ole.
Mutta jos sitä vielä joskus kävisi verestämässä muistoja, jos nyt ei ruudilla tulenteosta, niin edes maitopurkilla ruuan nuotiolla keittämisestä.
Kiitos kommentista, Tanja 🙂 Partiosta on varmaan saanut hyvän pohjan kaikenlaisille taidoille. Näin jälkeenpäin sitä melkein toivoisi, että olisi itsekin ollut lapsena partiolainen 🙂 Tuota maitopurkkikikkaa ei olekaan vielä tullut kokeiltua, mutta hyvä vinkki, joka täytyy pistää mieleen!