Pyhä-Näsi: Pyö­rä­mat­ka Näsi­jär­ven ympäri etappi etapilta

Aikoinaan Tam­pe­reel­la asuessani tapasin usein katsoa kau­kai­suu­teen yli Näsi­jär­ven selän ja miettiä, mitä kaikkea hori­son­tin takaa löy­tyi­si­kään. Nyt tiedän.

Kau­pal­li­nen yhteistyö: Visit Tampere, PyhäNäsi ja Lakes­pe­rience ‑hanke

Kävin kes­ki­ke­sän kunniaksi koea­ja­mas­sa Pyhä-Näsi ‑pyö­rä­mat­kai­lu­rei­tis­töön kuuluvan, koko Näsi­jär­ven kiertävän Kar­hun­kaa­ta­ja ‑pyö­rä­mat­kai­lu­rei­tin. Matkan ensim­mäi­sik­si päiviksi seuraani liittyi valo­ku­vaa­ja­na toiminut Emiliano eli Emppu.

Tässä päi­vä­koh­tai­nen selonteko 384 kilo­met­rin kier­to­mat­kas­ta.

Lue täältä lisää Pyhä-Näsi ‑rei­tis­tös­tä ja kuinka suun­nit­te­lin matkamme!

Päivä 1: Pika­tai­pa­le piha­sau­naan

Tampere — Teisko 30 km

Ready to roll!

Saavuimme pyö­rä­mat­kam­me läh­tö­pis­tee­seen mat­kaa­mal­la ensin junalla Hel­sin­gis­tä Tam­pe­reel­le. Koska saavuimme Tam­pe­reel­le vasta illalla, oli ensim­mäi­nen etappimme vain 30 kilo­met­rin mittainen.

Ilta oli vii­len­tä­nyt hel­le­päi­vän ihan­teel­li­sek­si ajosääksi, mutta kes­ki­ke­sän aurinko valaisi vielä niin kirk­kaas­ti, että oli vaikea uskoa päivän olevan jo lopuil­laan.

Viral­li­ses­ti reitti olisi alkanut Kaupin ja Niihaman kauniita met­sä­pol­ku­ja pitkin, mutta koska ne olivat meille molem­mil­le jo tuttuja, valit­sim­me aika­pai­neen alla hieman tylsemmän, mutta myös nopeamman asfalt­ti­vaih­toeh­don.

Taoimme kilo­met­re­jä ripeään tahtiin saa­puak­sem­me ajoissa perille maja­paik­kaam­me BB Nos­tal­gi­aan Tampereen Teiskossa. Perillä meitä odotti vie­hät­tä­vä pihapiiri, lämmin puusauna ja bonuksena super­so­si­aa­li­nen ja lievästi maaninen kissa.

Ensim­mäi­sen yön maja­paik­kam­me oli tun­nel­mal­li­nen BB Nostalgia. Majoi­tum­me ait­ta­ra­ken­nuk­sen tilavassa ylä­ker­ras­sa, saunoimme piha­sau­nan lempeissä löylyissä ja söimme tukevan aamiaisen huvi­ma­jas­sa. Kuvat: Emiliano Ver­rocc­hio

Päivä 2: Pulah­duk­sia ja perin­neym­pä­ris­tö­jä

Teisko — Mai­san­lah­ti — Terälahti — Kapee — Murole, 46 km

Seu­raa­va­na aamuna jätimme BB Nos­tal­gian ja kis­says­tä­väm­me taaksemme ja seu­ra­sim­me reittiä läpi Teiskon maa­lais­mai­se­mien.

Teiskon maaseutua ja tien­var­si­kas­vil­li­suut­ta. Kuvat: Emiliano Ver­rocc­hio

Teiskon Mai­san­lah­teen saa­pues­sam­me helle alkoi olla sillä tasolla, että heti rannan nähtyäni syöksyin lai­tu­ril­le ja jätin tal­vi­turk­ki­ni Näsi­jär­ven lai­nei­siin.

Hel­po­tus­ta hel­le­päi­vään

Vir­voit­ta­van vesi­ret­rii­tin jälkeen siir­ryim­me etätyö- ja lou­nas­tauol­le Country Bistro Maisaan, jonka ilmavalla teras­sil­la söimme kuumaan kesä­päi­vään täy­del­li­ses­ti sopivia raikkaita annoksia.  

Country Bistro Maisan kesäinen terassi oli täy­del­li­nen tukikohta pitkälle lou­nas­tauol­le ja etä­työ­päi­väl­le.
Komeat jär­vi­mai­se­mat avautuvat Country Bistro Maisan teras­sil­ta. (Kuva: Emiliano Ver­rocc­hio)

Pitkäksi venäh­tä­neen siestamme jälkeen suun­ta­sim­me hiljaisia ja kum­pui­le­via teitä Terä­lah­den ja Kapeen kautta kohti Muroleen kylää ja seu­raa­vaan yön yöpaik­kaam­me, Siltalan tilaa.

Siltalan tilaa pyö­rit­tä­vä Hurstin perhe harrastaa perin­ne­ra­ken­nuk­sia, joten majoi­tuim­me 1800-luvulla raken­ne­tus­sa vie­ras­ta­los­sa, jonka sisustus oli uskol­li­nen ajan tyylille ja tun­nel­mal­le.

Siltalan tilan nuoret yrittäjät. Kuva: Emiliano Ver­rocc­hio

Ehkä huikeinta oli kuitenkin tajuta, että tilan majoi­tus­toi­min­ta on perheen reippaan jäl­ki­kas­vun pyö­rit­tä­mää 4H-yri­tys­toi­min­taa, ja että aamiais­pöy­tä koostui lähinnä viiden kilo­met­rin säteeltä peräisin olevasta lähi­ruo­as­ta. Leivät ja maailman parhaat voi­sil­mä­pul­lat olivat itse lei­vot­tu­ja, ja kanan­mu­nat puo­les­taan piha­maal­la vapaasti käys­ken­te­le­vien kanojen tuotantoa.

Pieni osa koko matkamme hui­keim­mas­ta aamiais­pöy­däs­tä, joka koostui lähes täysin viiden kilo­met­rin säteeltä tulleesta lähi­ruo­as­ta. Kuvat: Emiliano Ver­rocc­hio

Sil­ta­las­sa majoi­tus­toi­min­ta on haluttu tar­koi­tuk­sel­la pitää pie­ni­muo­toi­se­na ja ennen kaikkea pyö­rä­mat­kai­li­joil­le suun­nat­tu­na. Sen vuoksi paikkaa mai­nos­te­taan ainoas­taan yhdessä paikassa: PyhäNäsi ‑pyö­räi­ly­rei­tis­tön kartassa. Siten sen kohdalla onkin osuvaa puhua hyvin kät­ke­tys­tä helmestä.

Päivän pyö­räi­ly­hiet jäivät Siltalan tilan ran­ta­sau­naan ja järveen. Kuvat: Emiliano Ver­rocc­hio

Päivä 3: Kult­tuu­ria ja kuli­na­ris­mia

Murole — Mänttä-Vilppula, 70 km

Kolmas reis­su­päi­väm­me sujui hios­ta­vis­sa merkeissä. Ilma oli ollut pai­nos­ta­va jo edel­li­se­nä iltana, mutta nyt poljimme ukkosta pakoon koko matkan Muro­lees­ta Vilp­pu­laan jatkuva jyrinä seu­ra­lai­se­nam­me.

Onnek­kaas­ti sel­vi­sim­me kuitenkin seu­raa­vaan maja­paik­kaam­me Peltolan luo­mu­ti­lal­le ennen sadetta ja olimme perille pääs­tyäm­me ainoas­taan hiestä märkinä. Ilah­duim­me suuresti suih­kul­li­ses­ta huo­nees­tam­me, jossa teho­pe­sey­dyim­me pikai­ses­ti ennen kuin suun­ta­sim­me tutus­tu­maan Mäntän kulttuuri- ja ruo­ka­tar­jon­taan.

Onnel­li­ses­ti Peltolan luo­mu­ti­lal­la ennen ukkos­kuu­ro­jen alkamista.

Läs­nä­olol­laan koko päivän meitä uhanneet ukkos­kuu­rot rysäh­ti­vät päälle vasta, kun olimme perillä Mänttä-Vilp­pu­las­sa ja onnek­kaas­ti turvassa Ser­lac­hius-museo Göstan katon alla.

Sade­vaat­teet jäivät kotiin, mutta sisällä on helppo hymyillä! Kuva: Emiliano Ver­rocc­hio

Tässä vaiheessa tajusimme myös olevamme näl­kä­rai­von partaalla, joten ensi töiksemme suun­ta­sim­me Göstan upeaan, kun­nian­hi­mois­ta kuli­na­ris­mia edus­ta­vaan ravin­to­laan. Emme yleensä ole jäl­ki­ruo­kaih­mi­siä, mutta nyt totesimme näl­kä­ta­som­me olevan sillä tasolla, että ekstra­ka­lo­reil­le oli todel­lis­ta tilausta. Ja hyvä niin: jälk­kä­rim­me mais­tui­vat tai­vaal­li­sil­ta!

Koko museo mil­jöi­neen teki todella suuren vai­ku­tuk­sen, ja sekä ark­ki­teh­tuu­rin­sa että kokoel­mien­sa puolesta Göstassa tunsi olevansa maa­il­man­luo­kan museossa. Hauska sattuma oli, että museossa sattui juuri vie­rai­lu­het­kel­läm­me olemaan ita­lia­lai­sen nyky­tai­teen näyttely, Emiliano kun sattuu olemaan ita­lia­lai­nen. Viih­dyim­me museon näyt­te­lyi­den parissa sul­ke­mi­sai­kaan saakka, ja har­mit­te­lim­me, ettemme tällä kertaa ehtineet toiseen, Mäntän sel­lu­men­nei­syyt­tä esit­te­le­vään Ser­lac­hius-museo Gustafiin ollenkaan.

Göstan uusi osa, vuodelta 2014 peräisin oleva puu­ra­ken­tei­nen pavil­jon­ki, on ark­ki­teh­tuu­ril­taan vai­kut­ta­va. Kuva: Emiliano Ver­rocc­hio
Eläydyn Nanna Hännisen How About Future? ‑näyttelyn yhteen valo­ku­va­teok­seen. Kuva: Emiliano Ver­rocc­hio

Kun suun­ta­sim­me seu­raa­vaan koh­tee­seem­me Män­tän­vuo­rel­le, ukkos­kuu­rot olivat onneksi jo tyyn­ty­neet tih­kusa­teek­si. Rank­ka­sa­teet olivat kuitenkin jättäneet Män­tän­vuo­ren metsiin jälkensä, ja kaik­kial­la oli maagisen sumuisaa ja höyryisää. Kaiken vihreyden ja vehreyden keskellä tuntui kuin olisimme kulkeneet suo­ma­lai­ses­sa sade­met­säs­sä.

Jyrkkä ylämäki ja märkä, irto­nai­nen sora pakot­ti­vat lopulta luo­vut­ta­maan pol­ke­mi­sen ennen Män­tän­vuo­ren huipun saa­vut­ta­mis­ta, mutta ylhäällä meitä odottivat huikeat näkymät. Pui­den­run­ko­jen välistä saattaa Män­tän­vuo­rel­la nähdä jopa Keuruulle saakka, joskin sumu ja pilvet hei­ken­si­vät näkymää nyt jonkin verran.

Nousu Män­tän­vuo­rel­le ukkos­kuu­ro­jen jälkeen. Män­tän­vuo­ren huippu sijaitsee 190 metriä meren­pin­nan ylä­puo­lel­la. Kuvat: Emiliano Ver­rocc­hio

Huipulta löytyi myös Viinitupa Vuo­ren­ma­ja, jossa olimme päät­tä­neet huipentaa viimeisen yhteisen reis­suil­tam­me viinien ja juustojen äärellä.

Viinitupa Vuo­ren­ma­jas­sa sekä viineihin että ruo­ka­tar­joi­lui­hin suh­tau­dut­tiin selkeästi vahvalla asian­tun­te­muk­sel­la ja into­hi­mol­la. Paikan omistaja on asunut huo­mat­ta­van osan elä­mäs­tään Sveit­sis­sä ja muualla Keski-Euroo­pas­sa, minkä Vuo­ren­ma­jas­sa vie­rail­les­saan todella huomaa. Suurin osa Vuo­ren­ma­jan viineistä on omia maa­han­tuon­te­ja, joita ei saa Suomessa mistään muualta, ruo­ka­me­nus­sa näkyy puo­les­taan vahva painotus sveit­si­läi­sen ja sak­san­kie­li­sen Keski-Euroopan herk­kui­hin.

Viinien ja juustojen maistelu on jotain mitä tuskin tekisin koskaan yksin toteut­ta­mil­la­ni matkoilla, mutta täytyy sanoa, että nyt hyvässä seurassa herkkujen äärellä vietetty ilta oli mitä parhain päätös yhtei­sil­le kilo­met­reil­le. Nauk­kai­lin ries­lin­giä tosin erittäin varo­vai­ses­ti, sillä seu­raa­va­na päivänä minua odottaisi koko pyö­rä­reis­su­ni pisin päivä. Empulle pyö­räi­ly­ki­lo­met­re­ja kertyisi sen sijaan vain kolme: maja­pai­kas­tam­me Vilppulan asemalle, josta juna veisi hänet pyörineen takaisin Hel­sin­kiin.

Vii­nin­mais­te­lua aurin­gon­las­kun sävyissä. Kuvat: Emiliano Ver­rocc­hio

Ilta­pa­lam­me jälkeen poljimme Mäntästä takaisin Vilp­pu­laan Peltolan luo­mu­ti­lal­le huikean aurin­gon­las­kun äärelle.

Aurin­gon­las­ku Peltolan luo­mu­ti­lan rannalla. Kuvat: Emiliano Ver­rocc­hio

Päivä 4: Mai­se­maeks­taa­sis­sa

Vilppula — Poh­jas­lah­ti — Hauhuu ‑Virrat — Vaskivesi, 87 km

Nel­jän­te­nä reis­su­päi­vä­nä ensim­mäi­set tunnit tien päällä menivät totu­tel­les­sa uuteen olotilaan: olin yhtäkkiä yksin. Vaikka taval­li­ses­ti teenkin pyö­rä­mat­ka­ni kokonaan yksin, niin nyt olin jo ehtinyt tottua hyvässä seurassa reis­saa­mi­sen hyviin puoliin.

Etenkin syömässä käyminen tuntui yhtäkkiä oudolta ilman seuraa. Yksin riittää, että ravitsee itseään, sen sijaan seurassa syö­mi­ses­tä tulee sosi­aa­lis­ta ja ruoasta saa muutakin kuin kaloreita. Niinpä katsoin lou­nas­tau­koa viet­täes­sä­ni aavis­tuk­sen kateel­li­se­na vie­rei­siin pöytiin ja hauskaa pitäviin poru­koi­hin Poh­jas­lah­den legen­daa­ri­sen Wanhan Vankan aurin­koi­sel­la teras­sil­la kuin Virtojen lai­va­sa­ta­man Baar­puu­ris­sa­kin.

Yksi­näi­nen pyö­räi­li­jä innostuu hii­la­ri­pom­mis­ta. Poh­jas­lah­den Pub Wanhan Vankan mätöt täyttävät näl­käi­sim­män­kin pyö­räi­li­jän vatsan.

Onnekseni tässä vaiheessa matkaa sukelsin yhä syvem­mäl­le luontoon, hil­jai­sil­le teille, metsien ja järvien huomaan, missä yhtäk­ki­nen yksi­näi­syy­den tunne lopulta haihtui kuin huo­maa­mat­ta. Olin yhä yksin, mutta nyt yhtä ympä­ris­tö­ni kanssa.

Päivän etappi sisälsi huo­mat­ta­van pitkän ja mäkisen Monos­ky­län­tien sorao­suu­den, joka lähti Poh­jas­lah­den pienen kylä­kes­kuk­sen jälkeen kohti Hauhuuta ja Virtoja. Tie oli osittain varsin hyvää ja mukavan sileää soratietä, mutta ajoittain irtainta ainesta oli sen verran paljon, että nousut ja laskut oli otettava varovasti. Hidas ete­ne­mi­nen ei kui­ten­kaan johtunut ainoas­taan tästä, vaan myös reitin kau­neu­des­ta.

Mai­se­mal­li­ses­ti Vilppula — Virrat ‑osuus oli tosiaan yhtä ilo­tu­lis­tus­ta. Jo ennen Poh­jas­lah­teen saa­pu­mis­ta olin huo­kail­lut kauniiden jär­vi­mai­se­mien äärellä. Poikkesin ute­liai­suut­ta­ni var­si­nai­sel­ta reitiltä Salus­särk­kää tutkimaan ja tätä pientä mutkaa suo­sit­te­len jokai­sel­le! Kapean, molem­mil­ta puolin veden ympä­röi­män särkän läpi ajaminen oli upea kokemus (ottamani kuvat eivät tee oikeutta paikan kau­neu­del­le, joten en viitsi edes julkaista niitä — kehotan yksin­ker­tai­ses­ti vaan menemään itse paikan päälle!). Vai­kut­ta­vat jär­vi­mai­se­mat jatkuivat Monos­ky­län­tien pitkällä ja hil­jai­sel­la sora­tie­o­suu­del­la, Virroille saa­pues­sa­ni kävin puo­les­taan ihas­te­le­mas­sa jylhiä Torisevan rot­ko­jär­viä.

Maisemat matkan varrella olivat niin van­git­se­via, että jossain vaiheessa lähetin seu­raa­vaan maja­paik­kaa­ni viestin, jossa otaksuin saapuvani myöhään, ”koska täällä on niin kaunista”.

Viimeiset kilo­met­rit Mat­kai­lu­ti­la Haa­pa­mäel­le poljin jälleen sorateitä idyl­li­sis­sä maa­lais­mai­se­mis­sa. Perillä odotti van­han­ajan maa­lais­ro­man­tiik­kaa tihkuva pihapiiri ja kaunis ran­ta­kais­ta­le, joiden äärellä vietin päivän viimeiset zen-hetkeni ennen kuin väsyneenä ja tyy­ty­väi­se­nä rojahdin mukavaan sänkyyni sikeään pyö­rä­mat­kaa­jan uneen.

Hetki ennen keskiyötä Mat­kai­lu­ti­la Haapamäen tiluk­sil­la.

Päivä 5: Sorateitä pitkin Hel­vet­tiin

Vaskivesi — Hel­ve­tin­jär­ven kan­sal­lis­puis­to, 31 km

Lue koko tarina: Pyhä-Näsi: Juhannus Hel­ve­tis­sä

Vii­den­te­nä reis­su­päi­vä­nä­ni, juhan­nusaat­to­na siis, lähdin aamu-uinnin jälkeen tait­ta­maan päivän lyhyttä mutta sitäkin sorai­sem­paa taivalta maja­pai­kas­ta­ni Vas­ki­ve­del­tä kohti Hel­ve­tin­jär­ven kan­sal­lis­puis­toa.

Kilo­met­re­ja kertyi päivälle vain kol­mi­sen­kym­men­tä, mutta se ei tar­koit­ta­nut, että päivän pyöräily olisi ollut ohi sil­män­rä­päyk­ses­sä. Syitä oli kaksi: mäkinen soratie vaati toisinaan varo­vai­suut­ta, joten täyttä vauhtia ei voinut tykittää. Lisäksi reitti oli jälleen kerran vaan niin pirun kaunis, että sitä ei olisi hennonut pysäh­te­le­mät­tä polkea.

Mai­se­ma­tau­ko­ni loppuivat oikeas­taan vasta lähempänä Hel­ve­tin­jär­veä, kun kohtasin reissuni ensim­mäi­set (ja onneksi viimeiset!) paarmat, jotka yrittivät tehdä lähempää tut­ta­vuut­ta heti, jos pysähdyin het­kek­si­kään.

Lopulta saavuin Hel­ve­tin­jär­ven kan­sal­lis­puis­toon, jonne juhannus oli hou­ku­tel­lut huo­mat­ta­van määrän muitakin ihmisiä.

Aloitin juhan­nuk­sen viettoni juhan­nus­sau­nal­la, mutta en millä tahansa saunalla, vaan jurt­ta­sau­nal­la. Ravintola Helvetin Portin vuokraama jurt­ta­sau­na toimii itse­pal­ve­lu­pe­ri­aat­teel­la eli vuo­kraa­jat huo­leh­ti­vat saunan läm­mit­tä­mi­ses­tä itse.

En oikein tiennyt ennalta, mitä odottaa jurt­ta­sau­nal­ta, mutta kokemus oli ehdot­to­mas­ti kokemisen arvoinen: löylyt olivat ehkä lem­peim­mät ikinä. Koke­muk­sen kruunasi pulahdus viereisen järven samet­ti­ses­sa vedessä.

Mitä olisikaan juhannus ilman saunaa? Tai järveä?

Saunan jälkeen kävin tank­kaa­mas­sa ruokaa Ravintola Helvetin Portissa, jonka listassa on vahva painotus lähi­ruo­kaan: vie­rei­sel­tä tilalta tulevaan villisian- ja strut­sin­li­haan sekä Näsi­jär­ven kalaan, mutta tarjolla on myös kas­vis­vaih­toeh­to­ja. Annoskoot ovat pyö­räi­li­jä- ja vael­ta­jays­tä­väl­li­siä eli varsin tuhteja.

Juttelin myös ravin­to­lan ja viereisen strut­si­ti­lan pitäjän kanssa, joka jalo­mie­li­ses­ti kutsui minut riip­pu­mat­toi­le­maan piha­pii­riin­sä. Villi luonto kuitenkin kutsui, joten ate­rioi­tua­ni pakkasin lei­riy­ty­mis­kamp­pee­ni reppuuni, jätin pyörän parkkiin ja lähdin vael­ta­maan Hel­ve­tin­jär­ven poluille.

Pyörän narikkaan jät­tä­mi­nen osoit­tau­tui nopeasti erittäin hyväksi ideaksi, sillä Hel­ve­tin­jär­ven reiteillä jyrkkiä nousuja ja portaita riittää. Siten ret­ki­pyö­rän mukana raa­haa­mi­nen on suo­si­tel­ta­vaa vain tosi­ma­so­kis­teil­le.

Juhan­nusaat­toil­ta ja 12 kilo­met­ria Hel­ve­tin­jär­ven kan­sal­lis­puis­ton polkuja.

Päivä 6: Metsistä maa­lais­mai­se­miin

Hel­ve­tin­jär­ven kan­sal­lis­puis­to — Ruovesi — Kuru, 60 km

Heräsin juhan­nus­päi­vään hitaasti riip­pu­ma­tos­sa­ni. En pitänyt kiirettä, vaan nautin ajastani luonnon äärellä ja dippailin mieleni mukaan vastaan tulevissa järvissä. Kuljin kan­sal­lis­puis­ton polkuja pitkälle ilta­päi­vän puolelle saakka, ennen kuin lopulta pakkasin pyöräni uudelleen ja jätin Helvetin taakseni.

Tie pois kan­sal­lis­puis­tos­ta oli sekoitus soraa ja asfalt­ti­pät­kiä ja mai­se­mal­li­ses­ti vähemmän mie­len­kiin­toi­nen kuin edel­li­se­nä päivänä Vas­ki­ve­den suunnasta polkemani osuus.

Mai­se­mal­li­ses­ti tilanne muuttui kuitenkin Ruoveden keskustan jälkeen, kun huomasin tien­vii­tan Museo­tiel­le. Mietin hetken aikaa, olisiko jälleen uusi hiekkatie vaivan ja yli­mää­räis­ten kilo­met­rien väärti. Oli se. Seuraavan kahdeksan kilo­met­rin aikana en katunut het­keä­kään, että olin vaihtanut mie­li­ku­vi­tuk­set­to­man maan­tien­lai­dan tähän jär­ven­ran­to­ja ja maa­lai­si­dyl­liä yhdis­te­le­vään tie­o­suu­teen.

Kauniit maa­lais­mai­se­mat ja kum­pu­lei­vat soratiet jatkuivat myös päivän lop­pu­vai­hees­sa, kun suun­nis­tin kohti viimeistä yöpaik­kaa­ni, Ala-Toikon tilaa.

Ala-Toikon tilan majoi­tus­toi­min­ta keskittyy vielä tällä hetkellä vuo­kra­mök­kei­hin, mutta suun­ni­teil­la on uudistaa ensi kesään mennessä yksi tilan raken­nuk­sis­ta nime­no­maan pyö­rä­mat­kai­li­joi­den käyttöön. Koska tilan vuo­kra­mö­kit olivat kaikki varat­tui­na (juhannus, yllätys!), yövyin tilan ran­ta­sau­na­mö­kis­sä, joka ei taval­li­ses­ti ole majoi­tus­käy­tös­sä. Pieni mökki oli kuitenkin sym­paat­ti­nen paikka matkani vii­mei­sil­le löylyille ja vii­mei­sel­le heit­täy­ty­mi­sel­le Näsi­jär­ven syleilyyn.

Päivä 7: Viimeisen päivän haikeus

Kuru — Tampere, 62 km

Vii­mei­seen reis­su­päi­vään liittyy aina tiettyä haikeutta ja niin kävi tälläkin kertaa. Poljin jäljellä olevat kilo­met­rit hidas­tel­len, jotta ne kes­täi­si­vät mah­dol­li­sim­man kauan. Vaikka kuinka yritin estää vää­jää­mä­tön­tä tapah­tu­mas­ta, maa­lais­mai­se­mat alkoivat hil­jal­leen muuttua kau­pun­ki­mai­sem­mik­si. Tuntui oudolta olla pitkästä aikaa vilkkaan lii­ken­teen ja ker­ros­ta­lo­jen keskellä, mutta Pis­pa­lan­har­jul­le saa­pues­sa­ni saatoin ainakin pysähtyä hetkeksi ihai­le­maan edessä avautuvaa Näsi­jär­veä, tähytä tyy­ty­väi­se­nä hori­sont­tiin ja tietää, että tuon kaiken minä olen kiertänyt.

Kar­hun­kaa­ta­ja poljettu, Näsijärvi kierretty. Aika palata takaisin Hel­sin­kiin.

Mitkä Kar­hun­kaa­ta­ja-reitin varrella olevista kohteista sinua kiin­nos­tai­si kokea?

Ins­ta­gra­mis­ta löydät @seikkailupyorailija ‑tilin koho­koh­dis­ta löydät PyhäNäsi ‑nimisen kokoelman mat­ka­fii­lik­siä sisäl­tä­viä ins­tas­too­re­ja matkan varrelta.

9 comments
  1. Maa­kas­pe­rän kirottu metsä. Tuolla on muitakin kiin­nos­ta­via kohteita tukulti, kuten mainittu Salus­särk­kä, lähellä sitä kirottua metsää. Kaikkein mie­luim­min tekisin päi­vä­ret­kiä juna-asemilta. En ole käynyt Hel­ve­tin­jär­vel­lä, myöskään, joten tut­kit­ta­va ei lopu ihan heti. Muro­lees­sa eräs kaukainen serkkuni oli kuu­la­ruis­ku­mie­he­nä 1918.

    1. Kirottu metsä kuulostaa kieh­to­val­ta! Harmi, että missasin sen. Noh, seu­raa­val­la kerralla… Hel­ve­tin­jär­veä suo­sit­te­len läm­pi­mäs­ti!

    1. Joo, jurtta toimi saunana mainiosti. Mä olen kanssa kerran Virossa nukkunut jurt­ta­ma­joi­tuk­ses­sa ja toimi kyllä hyvin siinäkin. 🙂

    1. Siltalan tila oli ihana <3 Heidän yhteys­tie­ton­sa löytyy tällä sivulla olevasta kartasta https://pyhanasi.fi/nasijarvireitti/ Valitse näkyviin pelkät majoi­tus­pai­kat. He sijait­se­vat suurin piirtein kartan kes­kio­sas­sa Muroleen kohdalla ja klik­kaa­mal­la aukeaa kuvaus heidän tar­joa­mas­taan majoi­tuk­ses­ta ja yhteys­tie­dot. He pitävät tar­koi­tuk­sel­la matalaa profiilia, niin en sen vuoksi halua levitellä yhteys­tie­to­ja, mutta tuolta ne siis löytyvät 🙂

  2. Huikean reissun oot tehnyt! Ihania nuo maja­pai­kat, sopii hyvin tuohon reis­su­ta­paan. Tuliko maanteitä polkiessa eteen vaa­ra­ti­lan­tei­ta vai osaavatko autoi­li­jat väistää riittävän kaukaa?

    1. Kiitos kom­men­tis­ta 🙂 Maja­pai­kat olivat kyllä tällä reitillä aivan mainioita. En ole niin hirveästi maa­ti­la­ma­joi­tuk­sia ja vastaavia aiemmin käyttänyt, mutta nämä olivat kaikki kivoja koke­muk­sia. Suu­rim­mak­si lii­ken­neo­lo­suh­teet olivat hyvät ja muuta lii­ken­net­tä vain vähän. Olisiko ollut Ruoveden ja Vilppulan välillä jokunen epä­koh­te­lias autoilija vali­tet­ta­vas­ti, mutta muuten ei ollut sen kummemmin ongelmia. Reitti kulkee pääosin hil­jai­sem­pia teitä, joten se auttaa. Muutama vilk­kaam­min lii­ken­nöi­ty pätkä löytyy ja ehdotin itse asiassa Visit Tam­pe­reel­le, että ehkä näille osuuk­sil­le voisi laittaa jonkun pyö­räi­li­jöi­den väis­tä­mi­ses­tä muis­tut­ta­van kyltin. Toki on aina niitä kuskeja, joita ei kiinnosta kui­ten­kaan, mutta ainakin pyö­räi­li­jä­nä tulisi heti paremmin huomioitu olo. Mutta tosiaan, suu­rim­mak­si osaksi muuta lii­ken­net­tä ei edes ollut, joten mikään suuri ongelma tämä ei ole 🙂

      1. Kiva kuulla! ja hyvä idea tuo varoi­tus­merk­ki. Toi­vot­ta­vas­ti niitä tulee, niin autoi­li­jat muis­tai­si­vat paremmin väistää pie­nem­pi­ään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue myös nämä!