Oodi Pohjois-Norjalle

Norja…

Myönnän sen heti: etäältä sinä hieman pelotit minua. Mietin vuoriasi, jak­sai­si­vat­ko jalkani? Mietin hin­ta­ta­soa­si, lop­pui­si­vat­ko rahani? Mietin ilmas­toa­si, ryy­tyi­sin­kö loput­to­mis­sa vesi­sa­teis­sa ja kes­täi­si­kö telttani tuuliesi tuiverrusta?

Kaikkea tällaista mietin Kil­pis­jär­vel­lä aivan Norjan porteilla. Olin polkenut tänne Oulusta Tornion- ja Muo­nion­jo­kia seu­rail­len ja nyt oli valinnan paikka. Olisiko Kil­pis­jär­vi matkani kaukaisin kolkka?

“Jos on polkenut jo Kil­pis­jär­vel­le, on suo­ras­taan rikos olla menemättä Norjaan”. Tuttavani toteamus sinetöi pää­tök­se­ni: tulkoot vuoret, viimat ja kon­kurs­sit, minä jatkan Norjaan!

Ensim­mäi­nen yö. Lähdin matkaan Kil­pis­jär­vel­tä vasta myöhään illalla, joten ensim­mäi­nen lei­ri­paik­ka­ni oli hädin tuskin Norjan puolella. Mai­se­mas­sa ei ollut vielä tapah­tu­nut radi­kaa­lia muutosta — ympä­ril­lä­ni oli edelleen jylhää tun­tu­riy­län­köä — mutta hyt­ty­sis­sä kyllä. Telttaani yritti päästä sisälle vain muutama sääski, eivätkä nekään kovin pon­nek­kaas­ti. Tässä vaiheessa en osannut edes arvata, että nämä olisivat vieläpä viimeiset lajinsa edustajat, jotka Norjassa viet­tä­mä­ni puo­len­tois­ta viikon kuluessa tapaisin.

Seuraava päivä toi mukanaan sykäh­dyt­tä­vän maiseman muutoksen. Tuolloin ala­mä­ki­pi­toi­nen etappi vei minut raja­mai­den tun­tu­riy­län­göl­tä kohti Ski­bott­nia ja Nor­jan­me­ren rannikkoa. Ensin tunturit kor­vau­tui­vat lumi­huip­pui­sil­la vuorilla ja syvillä rotkoilla, sitten palasivat metsät. 

Ja virtaava vesi, sitä tuntui olevan joka puolella. Muistan vieläkin ensim­mäi­sen tien reunassa näkemäni pienen vesi­pu­touk­sen, joka valui alas jyrkkää vuo­ren­sei­nä­mää pitkin kuin hel­mi­nau­ha. Parasta oli, että tämä oli vasta alkua: kris­tal­lin­kirk­kai­ta luon­non­ve­siä solisi ja kohisi matkani varrella tuon tuosta. Se sai minut tuntemaan syvää kii­tol­li­suut­ta siitä, että olin matkalla juuri pyörällä. Moni ohitseni ajanut autoilija pysähtyi kyllä ihas­te­le­maan mah­ti­pon­ti­sen Rovi­jok­fos­se­nin vesi­pu­touk­sen villejä kuohuja, mutta autojensa sisällä he eivät millään pystyneet olemaan pyö­räi­li­jän tapaan aistit avoimina ympä­ris­tön pie­nem­mil­le­kin taideteoksille.

Viimein saavutin tärkeän raja­pyy­kin, Nor­jan­me­ren. Taivaalla liiteli lokkeja samalla kun koko päivän lenk­ka­reis­sa muhineet varpaani pääsivät vii­len­ty­mään meri­ve­des­sä. Täältä Ski­bott­nis­ta jatkaisin matkaani rannikkoa ja sen varrelle ripo­tel­tu­jen kylien ketjua seu­rail­len kohti Tromssaa. 

Nyt kun ympä­ril­lä­ni oli viimein asutusta, näin selkeät erot Suomeen. Norjassa poh­joi­sil­la seuduilla asumista on tuettu runsaasti ja sen huomaa. Suomen puolella olen tottunut siihen, että pohjoinen periferia näkyy usein hylät­tyi­nä taloina ja autioina pihoina, rosona ja rän­sis­ty­mi­se­nä. Täällä on toisin — vauraus valuu silmille. Tesloja ja robot­ti­ruo­hon­leik­ku­rei­ta näkyy tiuhaan. Tau­ko­paik­ko­jen vessatkin ovat häm­men­tä­vän hohtavia. Välillä kaikki tuntui vähän liiankin silo­tel­lul­ta; aivan kuin matkaisin kiiltokuvassa.

Kaiken mate­ri­aa­li­sen hohdon rinnalla luonto on kuitenkin se kaikkein suurin rikkaus. Se  onnistuu kohot­ta­maan monet tyy­pil­li­ses­ti arkisen tympeät paikat aivan uudelle tasolle. Super­mar­ke­tin aulan ikkunasta avautuu hät­käh­dyt­tä­vä vuo­ris­to­mai­se­mia. Sinänsä ankean valtatien tau­ko­pai­kan takaa löytyy vesi­pu­tous. Listaa arki­päi­väi­sil­lä tilan­teis­sa vastaan tulleista aarteista voisi jatkaa loputtomiin.

Norja, tahdoit selkeästi tehdä hyvän ensi­vai­ku­tel­man, sillä ensim­mäi­set kaksi päivää kylvetit minua aurin­gon­pais­tees­sa. Sen jälkeen näytit minulle ne todel­li­set kasvosi: pilviset, sateiset, koleat ja tuuliset. 

Suurimman osan Norjassa viet­tä­mäs­tä­ni ajasta vietin polkien vas­ta­tuu­leen gore-tex-vaat­teis­sa ja muo­vi­pus­sit kengissä. Hei­nä­kuis­ten kesä­päi­vien lämpötila oli näissä olo­suh­teis­sa tyy­pil­li­ses­ti +12°C paikkeilla. 

Opin kuitenkin arvos­ta­maan tätäkin. Sateessa polkiessa kaikki yli­mää­räi­nen karsiutui pois. En pysäh­ty­nyt ottamaan kuvia tai ihmet­te­le­mään maisemia, koska maisemia ei pil­vi­ver­hon takaa juuri nähnyt. Poljin vaan eteenpäin lähes medi­ta­tii­vi­ses­sa tilassa.

Kun sade­pil­vet sitten väis­tyi­vät ja aurinko kuivasi asfaltin, arvosti kirkasta taivasta entis­tä­kin enemmän.

Entäpäs sitten raha? Sehän kiin­nos­taa aina.

Vaikka Norja on kuuluisa korkeasta hin­ta­ta­sos­taan, onnistuin vält­tä­mään hen­ki­lö­koh­tai­sen kon­kurs­sin. Ruo­ka­kau­pois­sa hinnat olivat Suomea kor­keam­pia, mutta bud­jet­ti­tie­toi­sil­la valin­noil­la ostosten lop­pusum­ma pysyi yleensä sie­det­tä­väl­lä tasolla. Itse ruokansa kok­kaa­mal­la pystyy Nor­jas­sa­kin sel­viy­ty­mään edul­li­ses­ti, ravin­to­lois­sa syömistä en sen sijaan edes harkinnut. 

Toden­nä­köi­ses­ti tärkein tekijä bud­je­tin­hal­lin­nas­sa oli oma­va­rai­suus majoi­tuk­sen suhteen. Nuk­ku­mal­la ulkona tel­tas­sa­ni säästin selvää rahaa, mutta toisaalta voitin elä­myk­sis­sä. Kun ennen silmiensä sul­ke­mis­ta voi katsoa keskiyön auringon kul­tai­sek­si maalaamaa merta tai huuhtoa hikensä hen­keä­sal­paa­van jäätävään, kris­tal­lin­kirk­kaa­seen vuo­ris­to­pu­roon, on helppo muistaa, miksi ulkona nuk­ku­mi­ses­ta puhutaan usein miljoonan tähden majoi­tuk­se­na. Yöt­tö­mäs­sä yössä ei tie­ten­kään tähtiä näkynyt, mutta elämykset olivat arvoltaan mittaamattomia. 

Toisinaan telttailu toi myös luon­non­voi­mat lähelle. Joskus navakka merituuli ryöpytti telttaani niin, että heräilin jat­ku­vas­ti. Kerran puo­les­taan jumiuduin telttaani yli vuo­ro­kau­dek­si parempia aikoja odot­te­le­maan inten­sii­vis­ten rank­ka­sa­tei­den ja kohonneen maan­vyö­ry­ris­kin vuoksi. Ainakin telttani sai näissä olo­suh­teis­sa kunnon stres­si­tes­tin haas­ta­vam­pien sää­olo­suh­tei­den handlaamisesta.

Matkan varrelta löytyvien lei­rin­tä­aluei­den avulla oli kuitenkin mah­dol­lis­ta selvitä myös niistä päivistä, jolloin suihkun, pyy­kin­pe­su­ko­neen ja keit­tiö­fa­si­li­teet­tien houkutus kävi vas­tus­ta­mat­to­mak­si. Usein lei­rin­tä­alueil­la sai myös mukavaa jut­tuseu­raa muista kul­ki­jois­ta, mikä näin soo­lo­reis­saa­jan näkö­kul­mas­ta oli ter­ve­tul­lut bonus. Omalla mat­kal­la­ni lei­rin­tä­aluei­den telt­ta­pai­koik­ko­jen hinnat pyörivät 15–20 euron tun­tu­mas­sa, mikä tuntui varsin koh­tuul­li­sel­ta hinnalta saatuihin pal­ve­lui­hin nähden.

Pyö­rä­mat­kai­li­jan päivistä iso osa kuluu tien päällä, joten teiden laatu ja lii­ken­ne­kult­tuu­ri vai­kut­ta­vat mat­kan­teon muka­vuu­teen ja tur­val­li­suu­teen mer­kit­tä­väs­ti. Koska kyseessä on pitkä, kapea ja vuo­ris­toi­nen maa, tie­ver­kos­to Norjassa on melko harva ja reit­ti­vaih­toeh­to­ja on yleensä rajal­li­nen määrä. Useim­mi­ten tiet olivat hyvä­kun­toi­sia, rau­hal­li­sia ja miel­lyt­tä­viä ajaa, mutta joitain kertoja satuin kapeille ja mut­kai­sil­le vuo­ris­to­teil­le ruuhka-aikaan ja tällöin pien­ta­reil­la ei vält­tä­mät­tä ollut kovin ren­tout­ta­vaa ajaa. 

Norjan teistä puhut­taes­sa ei voi olla puhumatta maan laajasta tun­ne­li­ver­kos­tos­ta. Maassa on reilusti yli tuhat tunnelia ja monet niistä ovat kilo­met­rien pituisia. Osa niistä ei ole sallittu pyö­räi­li­jöil­le lai­sin­kaan (katso kartta tun­ne­leis­ta täältä!). Omalle rei­til­le­ni niitä ei onneksi kovin usein osunut. Osa tun­ne­leis­ta oli jopa miel­lyt­tä­viä, kun taas yksi lähenteli koke­muk­se­na lähinnä kum­mi­tus­ju­naa: tun­ne­lis­sa oli pimeää, siellä kuului kaikuvia ääniä, joista yritin päätellä, mitäköhän seuraavan mutkan takaa oli tulossa, jossain kohtaa tuli outoja hajuja ja yhtäkkiä niskaan tipahti pisara kylmää vettä. Täytyy sanoa, että se kilometri ei loppunut het­keä­kään liian aikaisin.

Suu­rim­mak­si osaksi nor­ja­lai­sil­la teillä ajaminen oli kuitenkin nau­tin­nol­lis­ta ja tur­val­lis­ta. Siitä kiitos kuuluu ennen kaikkea nor­ja­lai­sil­le kuskeille! Täytyy myöntää, että ennen Norjaan menoa mie­li­ku­vi­tuk­se­ni ei olisi pystynyt hah­mot­ta­maan, kuinka huo­maa­vai­sia autoi­li­jat voi­vat­kaan par­haim­mil­laan pyö­räi­li­jää kohtaan olla. Ohitukset hoi­det­tiin useim­mi­ten reiluilla tur­va­vä­leil­lä, ja mikä eri­tyi­sin­tä, usein kul­jet­ta­jat hidas­ti­vat vauhtiaan reilusti ja odottivat sopivaa hetkeä ohi­tuk­sel­le. Toisinaan jopa rekat saat­toi­vat pysähtyä taakseni! Usein nämä ohitukset tehtiin vieläpä iloisesti ikku­nois­ta vil­kut­taen. Myös muut ohi­lu­ki­jat ter­veh­ti­vät ja kan­nus­ti­vat pyö­rä­mat­kai­li­jaa iloisesti. Lihas­voi­min liik­ku­mis­ta tun­nut­tiin­kin nor­ja­lais­ten kes­kuu­des­sa selvästi arvos­tet­ta­van, ja ulko­puo­lis­ten tsemp­paa­mi­ses­ta tuli itsel­le­kin hyvä mieli.

Lopulta oli aika jättää hyvästit. Tein sen ylit­tä­mäl­lä Skandien vuoriston. Viimeisiä nousuja ylös puser­taes­sa­ni mieleni kävi läpi sitä henkistä matkaa, jonka olin Norjassa saanut tehdä. Mietin sitä versiota itsestäni, joka oli vielä Kil­pis­jär­vel­lä epäröinyt tulevien haas­tei­den äärellä. Tässä minä kuitenkin olin: olin sopeu­tu­nut sää­olo­suh­tei­siin, tililläni oli edelleen rahaa eikä yksikään mäki ollut jäänyt pol­ke­mat­ta. Ehkäpä Norjan suurin opetus olikin lopulta varsin yksin­ker­tai­nen: luota itseesi, pystyt kyllä!

Reittini Norjassa ja osana pidempää pyörämatkaani

Millaisia koke­muk­sia teillä luki­joil­la on Pohjois-Norjasta? Kiin­nos­tai­si­ko Norja pyö­räi­ly­koh­tee­na tai oletko mah­dol­li­ses­ti jo käynyt siellä pol­ke­mas­sa? Myös kaikki muut vinkit Norjaan ovat tietenkin ter­ve­tul­lei­ta! Kom­men­toi­kaa aja­tuk­sian­ne alle! 🙂