Hiljaa virtaa Vantaa? Pyö­räil­len Van­taan­joen päästä päähän

Muuan käve­ly­ret­ki Van­taan­joen rannoilla sai pohtimaan joen reittiä ja alku­läh­det­tä. Mistä tuo Helsinkiä halkova virta oikein on lähtöisin? Kotiin päästyäni päädyin tutkimaan Van­taan­joen kie­mu­roi­ta kartasta. Kävi niin kuin minulle karttojen äärellä usein käy: näin oival­li­sen tilai­suu­den pyöräretkelle. 

Niin lopulta koittaa se elokuinen iltapäivä, kun pakkaan pyöräni ja lähden seu­raa­maan, minne joki minut johdattaa. Edessä on monta mutkaa, sillä tavoit­tee­ni on seurata sadan kilo­met­rin pituisen Van­taan­joen pääuoman reittiä mah­dol­li­sim­man tarkasti. Mitä kaikkea Vantaan varrelta löytyisikään?

Kaikessa yksin­ker­tai­suu­des­saan mat­ka­suun­ni­tel­ma­na­ni olisi siis polkea Van­taan­joen päästä päähän ja yöpyä jossain matkan varrella. Mukaani ottaisin teltan ja muut lei­riy­ty­mis­va­rus­teet (artik­ke­lin lopusta löydät pakkauslistani). 

Joen suulta, Helsingin Van­han­kau­pun­gin­kos­kel­ta, lähtisin etenemään kuuden kunnan alueella virtaavaa pääuomaa mukaillen kohti joen ylä­juok­sua. Tarkkaa reit­ti­suun­ni­tel­maa en ennakkoon laatinut, vaan etenisin näkö­ais­ti­ni ja satun­nais­ten kart­ta­vil­kai­su­jen perus­teel­la. Sen verran olin toki karttaa ennakkoon tutkinut, että minulla oli yli­mal­kai­nen käsitys rei­tis­tä­ni. Matkani varrella olisivat Helsingin ja Vantaan jälkeen ainakin Nur­mi­jär­vi, Hyvinkää, Riihimäki ja… Vantaa. Mitä ihmettä?

Niin, lopul­li­nen mää­rän­pää­ni eli Van­taan­joen alkupiste* Erky­län­jär­vi sijaitsee tosiaan Vantaalla, joskin tässä tapauk­ses­sa Haus­jär­ven Vantaalla. Vantaan kylä on siis antanut nimensä Van­taan­joel­le, ja Van­taan­jo­ki puo­les­taan edelleen Vantaan kaupungille. 

(*Van­taan­joen alku­pis­teek­si voi toisella logii­kal­la mää­ri­tel­lä myös Rutikka-nimisen lammen hieman Erky­län­jär­ven ete­lä­puo­lel­la, sillä sen vedet virtaavat puro­yh­teyk­sien kautta lammesta Lal­luk­ka­jär­ven kautta Erky­län­jär­veen. Minua kiinnosti kuitenkin itse jokiuoma eikä niinkään veden alkuperä, joten Erky­län­jär­vi tuntui jär­ke­väm­mäl­tä määränpäältä.)

Läh­tö­pis­tee­ni Van­han­kau­pun­gin­kos­ki tun­net­tiin aikoinaan puo­les­taan Helsinge fors ‑nimellä. Yhden teorian mukaan se sai nimensä seudun ruot­sa­lai­sil­ta uudi­sa­suk­kail­ta, jotka olivat alkaneet kutsua jokea nimellä Helsingeå omien koti­seu­tu­jen­sa mukai­ses­ti. Kun kosken ääreen sitten perus­tet­tiin kaupunki, tuli siitä tietenkin Hel­sing­fors, Helsinki. Molemmat kaupungit ovat siis tavallaan nimensä velkaa tälle joelle. Kuinka kut­kut­ta­vaa! Jo pel­käs­tään tämän nimis­tö­saa­gan vuoksi tämä reissu ansait­si­si tulla tehdyksi — matkaan siis!

Van­han­kau­pun­gin­kos­ki — Ruu­tin­kos­ki — Pit­kä­kos­ki — Vantaankoski

Valmiina lähtöön! Pak­kaus­lis­ta­ni tälle lyhyelle vii­kon­lop­pu­reis­sul­le löydät muuten pos­tauk­sen lopusta.

Loppukesä ja perjantai-ilta­päi­vän ruuhka. Ihmisiä liik­kees­sä, ren­tou­tu­mas­sa, kalas­ta­mas­sa. Hanhia joka puolella. Siltä näyttää Van­han­kau­pun­gin­kos­kel­la, kun virit­te­len pyörääni lähtökuntoon.

Lähdön hetki tuntuu yhtä aikaa sekä tuiki taval­li­sel­ta että jollain tapaa juh­lal­li­sel­ta. Vuosien varrella arki­pyö­räi­ly­reit­ti­ni ovat kulkeneet alueen läpi vähin­tään­kin satoja kertoja. Nyt en kui­ten­kaan ole lähdössä pyö­räi­le­mään joki­vart­ta vain sen takia, että työ­mat­ka­ni tai ulkoi­lu­reit­ti­ni sattuisi kulkea tästä. Tällä kertaa olen lähdössä joen itsensä takia. Se saa edessä olevan matkani tuntumaan löy­tö­ret­kel­tä, tut­ki­mus­mat­kal­ta tai ehkä peräti pyhiin­vael­luk­sel­ta. Onnis­tui­sin­ko näkemään tutut maisemat jotenkin uusin silmin?

Koski itsessään näyttää yhtä upealta kuin aina. Koski on kuitenkin sanan­mu­kai­ses­ti kak­si­ja­koi­nen: kosken itähaara virtaa vapaana, kun taas län­si­haa­ra on ollut padottu. Kak­si­ja­kois­ta on myös ihmisten suh­tau­tu­mi­nen kosken tule­vai­suu­teen: moni haluaa säilyttää kult­tuu­ri­his­to­rial­li­ses­ti arvokkaan padon, mutta moni ajaa myös sen pur­ka­mis­ta, sillä patoon katkeaa monen vael­lus­ka­lan matka ja elämäkin niiden pyrkiessä kohti joen yläjuoksua.

Oma matkani kohti ylä­juok­sua jatkuu kuitenkin ilman esteitä. Matkani alku­tai­pa­leel­la kohti Tuo­ma­rin­ky­lää ja Haltialaa seuraa niitä reittejä, jotka ovat erot­ta­ma­ton osa nuo­ruus­vuo­sie­ni maisemaa. Täällä sitä on kuljettu välillä kävellen, välillä pyö­räil­len, välillä hiihtäen, välillä suun­nis­taen, välillä meloen, välillä yksin, välillä kaverien, välillä perheen, välillä kou­lu­ryh­män, välillä koirien kanssa. Tämä on se Van­taan­jo­ki, jonka minä tunnen.

Suh­teu­tet­tu­na siihen, kuinka paljon olen joen varrella aikaa viettänyt, voin vain ihmetellä, miten vähän olen itse jokea miettinyt. Siinä se on virrannut laiskasti ja sameana, enkä ole ker­taa­kaan vai­vau­tu­nut edes ajat­te­le­maan, mistä sen vedet ovat tänne asti virranneet. 

Van­taan­jo­ki sel­lai­se­na kuin sen parhaiten tunnen,

Ukkos­kuu­ro yllättää, ja suojaudun sateelta Kehä I:sen alla. Katselen joen vettä. Näinköhän se olisi aavis­tuk­sen kirk­kaam­paa kuin vielä minun lap­suus­vuo­si­na­ni, jolloin joki hou­kut­te­li uimaan suurin piirtein yhtä paljon kuin lika­ve­si­vie­mä­ri? Ainakin jokea on vuosien varrella kovasti yritetty elvyttää, joten toivoa sopii, että nykyään ruskeus tulee ennemmin savesta kuin jätevesistä. 

Matka jatkuu tuttuakin tutumpana, kun ohitan Tuo­ma­rin­ky­län kartanon maat. Kuinka monta kertaa sitä lapsena tulikaan täällä käytyä hevosia ihmet­te­le­mäs­sä? Kuitenkin vain hetkeä myöhemmin joudun toteamaan, että en ehkä tunnekaan Van­taan­joen Helsingin-osuutta niin täy­del­li­ses­ti kuin olin kuvi­tel­lut. Vasta nyt noteeraan ensim­mäis­tä kertaa Ruu­tin­kos­ken, Haltialan maatilan takaa alkavan luon­to­po­lun ja luon­non­suo­je­lua­lu­een, joka osoit­tau­tuu oikeaksi vehräksi keitaaksi.

Seu­raa­vak­si poljen Pit­kä­kos­kel­le, jonka rannoilla kysymys Van­taan­joen alku­läh­tees­tä oli ensim­mäis­tä kertaa tullut mieleeni. Yli kilo­met­rin mittainen Pit­kä­kos­ki on Van­taan­joen toiseksi pisin koski. Kosken ranta-alueet ovat rau­hoi­tet­tua luon­non­suo­je­lua­luet­ta. Ran­ta­met­säs­sä kul­ke­val­la luon­to­po­lul­la samoil­les­sa voi kuunnella kosken kohinaa ja nauttia luon­non­rau­has­ta. Luon­to­po­lul­la ei saa pyöräillä, mutta pyörän voi helposti jättää polun alussa sijait­se­viin telineisiin.

Pit­kä­kos­ki Helsingin ja Vantaan rajalla on reilun kilo­met­rin mit­tai­se­na joen toiseksi pisin koski.

Pit­kä­kos­ken ylit­täes­sä tulee samalla siir­ty­neek­si Hel­sin­gis­tä Vantaan puolelle. Joki­var­res­sa riittää ulkoi­li­joi­ta, eikä ainoas­taan ihmisiä: jossain vai­heees­sa bongaan nimittäin myös koirien uima­ran­nan. Silvolan teko­jär­veä ohit­taes­sa­ni aidan toiselta puolelta minua tuijottaa puo­les­taan peura.

Pian olenkin jo seuraavan kosken äärellä, sillä saavutan Van­taan­kos­ken. Siinä on kiel­tä­mät­tä jotain samaa kuin Van­han­kau­pun­gin­kos­kes­sa­kin: löytyy niin luon­non­kau­neut­ta kuin muistoja teol­li­suus­his­to­rias­ta. Vuonna 1837 Van­taan­kos­ken rantaan perus­tet­tiin ruuk­kia­lue Wanda Masugn, joka nimettiin tietenkin joen mukaan. Ei aikaakaan kun Vantaan masuunin mukaan alettiin lähia­luei­ta­kin kutsumaan Vantaaksi, minkä vuoksi ei olekaan yllät­tä­vää, minkä nimen myöhemmin perus­tet­tu kaupunki sai. Tajuanpa myös, että kosken ohi kulke vanha Itäinen Kunin­kaan­tie. Sekin kertoo, että ollaan perin­tei­ses­ti tärkeässä sol­mu­koh­das­sa. Luon­to­pol­ku löytyisi täältäkin, mutta tiedostan alkusyk­syn illan hämär­ty­vän pian, ja jätän luon­to­pol­kuun tutus­tu­mi­sen toiseen kertaan.

Van­taan­kos­ki — Seutula — Tuusula — Palojoki — Nurmijärvi

Van­taan­kos­ken jälkeen alkaa tun­te­mat­to­mam­pi taival — en ole koskaan pyö­räil­lyt näillä reiteillä. Seuraa ensim­mäi­nen pidempi pätkä ilman min­kään­lai­sia jokimaisemia.Joudun erkaan­tu­maan joesta ulkoi­lu­pol­ku­jen loppuessa ja yllättäen löydän itseni Kat­rii­nan­tien lentokenttämaisemista. 

Vasta Seutulan ja Riipilän tienoilla kohtaan jälleen joen, joka tässä vaiheessa on jo jonkin verran hoi­kis­tu­nut ala­juok­sun muh­keam­mis­ta muodoistaan. 

Tässä vaiheessa kaupungin urbaani syke tuntuu jo kau­kai­sel­ta. Vaikka olen yhä Suomen nel­jän­nek­si suu­rim­mas­sa kau­pun­gis­sa, näen ympä­ril­lä­ni ilta-aurin­gos­sa kylpeviä peltoja ja enemmän hevosia lai­tu­mil­la kuin autoja tiellä. 

Ei aikaakaan, kun ylitän kun­ta­ra­jo­ja. Ensin huomaan olevani Tuusulan puolella, ja vain hetkeä myöhemmin Nurmijärvellä. 

Nur­mi­jär­ven puolella poljen Palojoen kylän läpi, joka on saanut nimensä aluetta halkovan Van­taan­joen sivujoen mukaan. Jään miet­ti­mään, miksi kylän nimessä on jotain niin tuttua. Pian tajuan: ohitan Aleksis Kiven syn­nyin­ko­din, jossa olen eka­luok­ka­lai­se­na käynyt luok­ka­ret­kel­lä. Nyt uusin­ta­vi­siit­ti ei onnistu, sillä paikka ei tie­ten­kään ole myöhään perjantai-iltana enää auki.

Hämärä alkaa laskeutua ja ruokahalu kasvaa. Vilkaisen karttaa, ja huomaan olevani vain lyhyen polkaisun päässä nur­mi­jär­ve­läi­sel­tä Myl­ly­ku­kon huol­toa­se­mal­ta, jolta saa ruokaa ilta­myö­hään. Päätän suunnata sinne.

Iltapalan äärellä zoomailen jälleen karttaa löy­tääk­se­ni telt­ta­pai­kan. Aja­tuk­se­na­ni oli löytää sopiva tien­var­si­met­sä ja yöpyä siellä joka­mie­he­noi­keuk­sin. Iloiseksi yllä­tyk­sek­se­ni huomaan kuitenkin, että aivan lähis­töl­lä sijaitsee laavu, ja se sattuu vieläpä sijait­se­maan aivan joen varrella. Täy­del­lis­tä! Sinne siis.

Myl­ly­kos­ki — Nukarinkoski

Löydän tieni Myl­ly­kos­ken luon­to­po­lun varrella sijait­se­val­le Pik­ku­kos­ken laavulle. Yön pimey­des­sä en näe juuri mitään, mutta kuulen, kuinka vieressä virtaa vesi. Tulis­te­len hetken aikaa, mutta pian siirryn telttani uumeniin nukkumaan.

Aamuyön ja aamun tunteina heräilen useaan otteeseen sateen ropinaan, mutta nukahdan aina uudelleen. Kun lopulta päätän nousta ylös teltasta, näen paikan ensi kertaa päi­vän­va­los­sa. Telt­ta­paik­ka­ni ohi virtaa kuvaa­vas­ti nimetty Pik­ku­kos­ki ja ympä­ril­lä­ni avautuu vehreä lehto. Aurin­ko­kin ilmestyy lopulta pais­ta­maan pil­vi­peit­teen raoista, joten pakkaan tavarani ja lähden tutkimaan aluetta tarkemmin.

Palaan takaisin tielle, jota pitkin eilen saavuin. Pimeässä en nähnyt juuri mitään, mutta nyt korkealta sillalta avautuu upea näkymä alla komeasti kohi­se­val­le Myl­ly­kos­kel­le ja kahdelle muulle sen ylit­tä­väl­le sillalle.

Myl­ly­kos­ken nimi kertoo sen his­to­rias­ta: kosken varrella on sijainnut myllyjä aina 1500-luvusta lähtien. Nyky­ään­kin niiden jäänteitä voi löytää alimman sillan lähis­töl­tä. 1920-luvulla koskeen raken­net­tiin myös voi­ma­lai­tos, mutta se on sittemmin purettu. Luon­nol­li­ses­ti Myl­ly­kos­ki on aina ollut myös tärkeä kalas­tus­paik­ka, ja nytkin vedessä seisoo kalas­ta­jia haalareissaan.

Lähden koluamaan luon­to­pol­kua, joka on hyvä­kun­toi­nen ja selkeästi vii­toi­tet­tu. Polku on nimetty alueella esiin­ty­vän kos­ki­ka­ran mukaan, mutta vali­tet­ta­vas­ti itse linnusta ei tule havain­to­ja. Pakatun pyörän raa­haa­mi­nen polulla ja sen por­ras­tuk­sil­la käy het­kit­täin työstä, mutta pakkohan fil­la­ris­ta on saada kuvia näin komeilla paikoilla.

Kosken pauhu on kun­nioi­tus­ta herät­tä­vää. Voin vain kuvitella, kuinka vai­kut­ta­vaa sen pauhu mah­taa­kaan olla keväisin veden ollessa run­saim­mil­laan. Enpä olisi uskonut, että Van­taan­jo­ki voi näyttää täl­lai­set­kin kasvot. Jo pel­käs­tään tämän takia kannatti lähteä matkaan.

Myl­ly­kos­ken mah­ta­vuut­ta voisi ihastella loput­to­miin, mutta matkaa on vielä jäljellä. Niinpä raahaan pyöräni takaisin tielle ja lähden polkemaan. Pyö­räi­ly­reit­ti­ni erkanee jälleen joesta, mutta pol­ke­mi­nen peltoja hal­ko­vil­la hil­jai­sil­la sora­teil­lä on nau­tin­nol­li­nen elämys sekin.

Saavun tut­ki­mus­mat­ka­ni seu­raa­val­le etapille, Nuka­rin­kos­kel­le. Tällä kertaa jätän pyöräni suosiolla park­ki­pai­kal­le, mikä osoit­tau­tui runsaiden portaiden vuoksi fiksuksi vedoksi. 

Jos Myl­ly­kos­ki oli upea, Nuka­rin­kos­ki ei jää pii­rua­kaan vaa­ti­mat­to­mam­mak­si. Se on itse asiassa Van­taan­joen pisin koski (1300 m). Täälläkin on ennen muinoin ollut toi­min­nas­sa myllyjä sekä lisäksi sahoja. 

Nuka­rin­kos­ki vaikuttaa varsin suo­si­tul­ta kohteelta näin lau­an­tai­päi­vä­nä. Laavulta löytyy mak­ka­ran­pais­ta­jia, poluilta ulkoi­li­joi­ta ja kosken ääreltä kalas­ta­jia. Muut ihmiset kuitenkin unohtuvat nopeasti, kun saavun rantaan, ja  kosken kohina peittää allen kaikki muut äänet. 

Nuka­rin­kos­ken villiä virtaa ja vehreää kas­vil­li­suut­ta kat­sel­les­sa­ni en voi olla miet­ti­mät­tä, kuinka päin­vas­tai­nen tämä näky on suhteessa val­lit­se­vaan Van­taan­jo­ki-mie­li­ku­vaan. Voi kunpa kaikki ne, jotka ovat tottuneet suhtautua Van­taan­jo­keen vähek­sy­väs­ti ja vähän pil­kal­li­ses­ti­kin pitäen sitä kor­kein­taan kal­ja­kel­lun­toi­hin kel­paa­va­na lika­san­ko­ja, voisivat nähdä tämän! Täällä joen puo­li­vä­lin komeilla kos­kia­lueil­la ei voi muuta kuin ihastella sen upeutta.

Nukari — Hyvinkää — Riihimäki — Hausjärvi

Nuka­rin­kos­ken jälkeen käyn tut­ki­mas­sa lähis­töl­lä sijait­se­vaa Nukarin kou­lu­museo­ta, mutta sekin on tietenkin kiinni. Nooh, eipähän kulu aikaa muihin näh­tä­vyyk­siin, vaan huomioni pysyy puhtaasti joessa.

Jatkan pyöräilyä seu­raa­vak­si Hyvinkään ja Riihimäen suuntaan. Matkan varrelle sattuu pienempiä koskia ja luon­to­pol­ku­ja: Hyvin­kääl­lä Van­taan­joen luon­to­pol­ku, Rii­hi­mäel­lä Kärä­jä­kos­ken luon­to­pol­ku. Välillä Vantaan varrella laiduntaa lehmiä, välillä hevosia. Jossain kohtaa joki halkoo golf-kent­tää­kin. Matka etenee, ja joki sen kun kapenee. Rii­hi­mäel­le tul­les­sa­ni on jo vaikea uskoa, että kyseessä on sama joki kuin Helsingissä. 

Lopulta ylitän retkeni viimeisen kun­ta­ra­jan, kun siirryn Haus­jär­ven puolelle maa­seu­tu­mai­sem­mis­sa mai­se­mis­sa. Olen viimein saapunut Vantaalle, siis Haus­jär­ven Vantaalle. Matkaa Van­taan­joen alku­läh­teel­le Erky­län­jär­vel­le ei ole enää tuskin lainkaan!

Mie­les­sä­ni olen visioinut saa­pu­mi­se­ni Erky­län­jär­ven rannalle. Siellä ihailisin jär­vi­mai­se­mia ja kenties kas­tau­tui­sin­kin löy­tö­ret­ke­ni hui­pen­tu­mi­sen kunniaksi. Ehkä jos oikein hyvin viih­tyi­sin, voisin jäädä rannalle jopa yöksi.

Todel­li­suu­des­sa tehtävä ei olekaan niin yksin­ker­tai­nen, sillä Van­taan­joen alkulähde osoit­tau­tuu yllät­tä­vän tarkoin var­jel­luk­si paikaksi. Erky­län­jär­vi sijaitsee Erkylän kartanon mailla, ja jokaista järvelle johtavaa tien­pät­kää kokeil­les­sa­ni vastaan tulee joko puomi tai portti sekä kylttejä kame­ra­val­von­nas­ta ja kuvaus­kiel­los­ta­kin. Tähänkö tämä nyt tyssäisi? Sitä en kyllä hyväksyisi.

Pidän tuu­maus­tauon ja pysähdyn sora­tiel­le. Kaivan tas­kus­ta­ni puhe­li­me­ni ja alan tutkia maas­to­kart­ta­so­vel­lus­ta. Missäs se jokiuoma täällä nyt menikään?

Huomaan olevani todella lähellä kohtaa, jossa Van­taan­jo­ki virtaa peltojen läpi juuri Erky­län­jär­ves­tä läh­det­ty­ään. Nousen takaisin satulaan ja alan pyöräillä hitaasti yrittäen samalla tähyillä jokiuomaa. 

Uomaa ei kui­ten­kaan näy. Pysähdyn jälleen ja tarkastan tilanteen kartasta. Mitä ihmettä? Olen jo ajanut siitä ohi. Ei kun takaisinpäin…

Tällä kertaa onnistaa — löydän Van­taan­joen. Nyt en enää ihmettele, miksi ensim­mäi­sel­lä kertaa ajoin ohi: tässä kohtaa Van­taan­jo­ki on ennem­min­kin Van­taa­no­ja. Siellä se kuitenkin osman­kää­mien ja heinikon alla lymyää.

On aika jättää pyörä tien­pos­keen ja lähteä löy­tö­ret­ken vii­mei­sel­le osuudelle pel­lon­reu­naa pitkin. Samaan aikaan sää alkaa kuitenkin muuttua. Ukkonen jyrisee dra­maat­ti­ses­ti ja synkkä pil­vi­mas­sa lähestyi uhkaa­vas­ti. Kaivan esiin sade­vaat­teet ja saan ne päälle juuri ennen kuin taivas aukeaa.

Märässä hei­ni­kos­sa tal­lus­tel­les­sa­ni ilmassa on yhtä aikaa sekä innos­tu­nut­ta jän­ni­tys­tä että huvit­tu­nei­suut­ta: olenko tosiaan polkenut koko tämän matkan vain tul­lak­se­ni ihmet­te­le­mään jotain ojaa? En voi olla nau­ra­mat­ta itsekseni. Samalla jälleen uusi sadekuuro osuu kohdalle ja pisarat alkavat tippua taivaalta kiih­ty­vään tahtiin.

Tavoitan met­sän­reu­nan. Nyt olen kartan mukaan jo todella lähellä Erky­län­jär­veä ja Van­taan­joen läh­tö­pis­tet­tä. Välissä oli enää hieman metsää ja kosteikkoa.

Kiirehdin metsän puolelle. Samaan aikaan ukkonen jyrisee, taivas salamoi ja sade yltyy kaa­to­sa­teek­si. Mikä ajoitus! Ukkonen on aivan koh­dal­la­ni, joten kyykin metsässä hetken odottaen sen hieman väistyvän.

Lopulta pahin on ohi, ja jatkan etsintöjä. Joudun toteamaan, että lähemmäs järveä en enää pääse, sillä lenk­ka­ri­ni uppoavat sois­tu­nee­seen maaperään. 

Se ei kui­ten­kaan haittaa. Mikä äsken oli vielä pelkkä samea oja, on nyt yhtäkkiä kirkas ja eloisasti soliseva puro. Tunnen samantien ylit­se­pur­sua­vaa löy­tä­mi­sen riemua. 

Tuossa se on edessäni, aarteeni, Van­taan­joen alku. Niin raikas, niin kaunis! Olen tullut perille. 

Epilogi

Paljon retkeni jälkeen, tämän artik­ke­lin julkaisua val­mis­tel­les­sa­ni, päädyin sat­tu­mal­ta suku­tut­ki­muk­sen pariin. Esiin tuli minulle ennestään tun­te­mat­to­mia esi­van­hem­pia­ni 1800-luvulta ja yllä­tyk­sek­se­ni huomasin synnyin‑, asuin- ja kuo­lin­paik­koi­na yhtäkkiä odot­ta­mat­to­man pai­kan­ni­men: Erkylä, Hausjärvi. En ollut aluksi uskoa näkemääni, mutta pakko se oli lopulta uskoa: esi-isäni asuivat Erkylän mailla. Tie­tä­mät­tä­ni tein siis tut­ki­mus­mat­kan Van­taan­joen alku­läh­teen lisäksi myös omille suku­juu­ril­le­ni. Aikamoista.

Matkalla mukana

Vaatteet:

  • Hihaton meri­no­pai­ta
  • Pit­kä­hi­hai­nen merinopaita
  • Pitkät tree­nit­ri­koot
  • Meri­noa­lus­vaat­teet
  • Var­ret­to­mat merinosukat
  • Vil­la­su­kat
  • Kevy­tun­tu­va­tak­ki
  • Kuo­ri­tak­ki
  • Sade­housut
  • Pyö­räi­ly­ky­pä­rä
  • Pol­ku­juok­su­ken­gät
  • Pyö­räi­ly­hans­kat

Lei­riy­ty­mis­va­rus­teet:

  • Teltta
  • Makuu­alus­ta
  • Makuu­pus­si

Muut varusteet:

  • EA-paketti
  • Ham­mas­har­ja ja ‑tahna
  • Eväsrasia
  • Tulen­teee­ko­vä­li­net
  • Sisäkumi, ren­gas­rau­dat, pumppu
  • Ketjuöljy
  • Lukko
  • Click-stand ‑sei­son­ta­tu­ki
  • Otsa­lamp­pu ja takavalo
  • Puhelin
  • Kamera
  • Läjä lataus­piu­ho­ja
  • Powerbank

Mitä olisi kan­nat­ta­nut ottaa mukaan? Punk­ki­pih­dit! Punkit viihtyvät joki­var­ren kosteissa lehdoissa, ja kotiin päästyäni pääsinkin irrot­te­le­maan mukaan läh­te­nyt­tä salamatkustajaa…

Vantaa-sanan ety­mo­lo­gias­ta voi lukea lisää täältä.

Min­kä­lai­sia koke­muk­sia ja mie­li­ku­via sinulla on Van­taan­joes­ta? Kommentoi alle!

Tsekkaa lisää sisältöä Van­taan­jo­ki-ret­kes­tä­ni Ins­ta­gra­mi­ni @seikkailupyorailija koho­koh­dis­ta ja ota tilini seurantaan!

10 comments
  1. Otsikon nähtyäni ajattelin ensin, että retki on vasta suun­nit­teil­la. Olikin kiin­nos­ta­vaa, että se olikin jo toteu­tet­tu. Kesällä on meidänkin tarkoitus tehdä ainakin yksi useamman päivän pyö­rä­ret­ki, ja varmaan pyöräillä muutenkin vähän lyhyempiä matkoja eri puolilla. Tuon reitin varrella muuten olisi useampia itseä­ni­kin kiin­nos­ta­via paikkoja, joiden tut­ki­mi­seen menisi rei­lus­ti­kin aikaa.

    Mukavalta kiin­nos­tav retki, ja sieltä se Van­taan­joen alkukin löytyi!

    1. Kiitos kom­men­tis­ta, Mikko! Juu, Van­taan­joen varrelta löytyy kyllä useampi kiin­nos­ta­va päi­vä­ret­ki­koh­de. Eri­tyi­ses­ti juuri Myl­ly­kos­ki ja Nuka­rin­kos­ki jäivät mieleen hienoina paikkoina. Hyviä pyö­räi­ly­jä sinne! 🙂

  2. Minulla on suku­juu­ria melkoisen lähellä Mäntsälän puolella sekä Hol­lo­las­sa. Aika jänniä yhteen­sat­tu­mia, kun kaksikin suku­haa­raa on päätynyt asumaan toistensa naa­pu­rei­na ja yhdistävä avio­liit­to on kuitenkin tapah­tu­nut pitkä aika sen jälkeen ihan muualla. Van­taan­jo­ki­var­ren tunnen nykyi­sim­min Tapio‑T Vintage Velo Ran­don­neu­rin jokigravelista.
    Olen kuitenkin joskus käynyt esi­mer­kik­si Ruu­tin­kos­kel­la. Se on kiva paikka poiketa.

    1. Kiitos kom­men­tis­ta­si, Stacy. Joo, suku­tut­ki­mus tuo kyllä usein kai­ken­lai­sia ylläreitä! Tuosta joki­gra­ve­lis­ta en ollut kuul­lut­kaan, mutta nyt googlauk­sen jälkeen olen taas hieman viisaampi 🙂

  3. Enpä ollut ajatellut, että Van­taan­jo­ki ulottuu noin pitkälle. Pyörällä tuskin noin pitkää matkaa ajaisin, mutta noiden joen ylä­juok­sun koskille olisi mukava joskus tehdä retki — pitääpä tutkia!

    1. Kiitos kom­men­tis­ta­si, Pirkko. Joo, kosket ovat kyllä komeita! Suositten kyllä kesä­ret­kiä niiden luo.

  4. Heh, jos olisin tui­jot­ta­nut pelkkiä kuvia, en vält­tä­mät­tä olisi arvannut, että liikutaan Van­taan­joel­la (tai edes Suomessa)! Todella mie­len­kiin­toi­nen reitti ja upeat maisemat!

    1. Haha, aika hauska juttu! Joo, ihan heti en olisi itsekään uskonut, että löytyy niin upeita mestoja reitiltä 🙂

  5. Moi, mie­len­kiin­toi­nen retki. Itse olen myös miettinyt vastaavaa reissua tai osaa siitä. Onko sinulla reit­ti­kart­taa reissun jäljiltä jonka voit jakaa, tai oletko Stravassa ja se löytyisi sieltä?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue myös nämä!