“Lähdetäänkö liukulumikenkäilemään?” Ehdotus tuli yllättäen ja lyhyellä varoitusajalla, mutta kuten aina, olin helposti houkuteltavissa uusiin ulkoilukokemuksiin. Nyt kun oli kerran tilaisuus päästä kokeilemaan liukulumikenkäilyä lainavarusteilla, ilmoittauduin innoissani mukaan. Puolen tunnin päästä olinkin valmiina hyppäämään Jennin ja Alician kyytiin kohti retkikohdettamme Keimiötunturia.
Liukulumikengät — niin siis mitkä?
Jospas nyt ensin kuitenkin kerrataan, millaisista ulkoiluvälineistä ylipäätään on kyse!
Liukulumikenkien nimen olen aina kokenut todella hämmentäväksi — suksiltahan ne ennemminkin näyttävät! Voisiko joku pliis siis keksiä niille äkkiä jonkun paremman nimen?
Käyttöominaisuuksiltaan ne ovat toki jotain suksien ja lumikenkien väliltä. Tarpeen tullen niillä voi tarpoa menemään samaan tyyliin kuin lumikengillä, mutta aivan yhtä hyvin niillä voi myös liukua lumella hiihtoliikkein. Niiden markkinoidaan yhdistävän erämaasuksien ja lumikenkien parhaat puolet, ja siten mahdollistavan seikkailut polkujen ja latujen ulkopuolelle.
Ulkoisesti liukulumikengät näyttävät tosiaan lähinnä paksuilta ja lyhyehköiltä suksilta. Lumikenkien tapaan niistä löytyy siteet, joihin saa ängettyä kengät kuin kengät, joten mitään erillisiä monoja ei ole tarpeen hankkia. Niiden pohjista ei kuitenkaan löydy lumikenkien tapaan metallisia piikkejä, vaan kiinteät pitokarvat, jotka auttavat nousemaan rinteitä ylöspäin.
Meillä oli käytössä kotimaisen valmistajan OAC:n Kar 147 ‑malliset liukulumikengät ja niiden kavereina Lekin säädettävät sauvat. Ilman aiempaa liukulumikenkäilykokemusta minulla ei luonnollisestikaan ole minkäänlaista asiantuntemusta arvioida käytössä olleiden varusteiden ominaisuuksia sen kummemmin, mitään vertailukohtaa vastaaviin vempaimiin kun ei ole. Sen kuitenkin sanon heti suorilta, että visuaalisesti nämä korpein koristellut liukulumikengät hivelevät kyllä silmiäni! Nopean googletuksen perusteella OAC:n muutkin mallit ovat varsin tyylikkäitä.
Keimiötunturi kutsuu
Retkipäivämme sää oli osin aurinkoinen, osin puolipilvinen ja lämpötila oli täpärästi plussan puolella. Retkikohteemme Keimiötunturi sijaitsee Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa, ja kohoaa 614 metrin korkeuteen. Nyt kun talviasun toista vuotta Muoniossa, tuntuu aika luksukselta, että lähiluontoon suuntautuvat päiväretket voi tehdä tuntureille!
Koska käytössämme ollut aika rajoittui kahteen tuntiin ja välineet olivat vielä vähän tuntemattomia, retkisuunnitelmamme oli varsin rento: mentäisiin ylös niin pitkälle kuin ehdittäisiin ja sitten toivon mukaan päästäisiin vielä alaskin.
Aloitimme retken Jerisjärventien varrelta olevalta pieneltä parkkipaikalta. Sieltä kolmen hengen retkikuntamme kapusi ensin välineet kainalossa ylös Tunturikeimiön lomakeskuksen pihaan, jonka kupeesta polut metsään ja tunturiin lähtevät. Laitomme liukulumikengät jalkaan, kiristimme siteet ja säädimme lumikenkäilysauvat sopivan pituisiksi. Kaikki tämä kävi helposti, ja pian olimmekin valmiit suuntaamaan Keimiötunturin rinteille.
Aloitimme hiihtäen keväisissä keleissä liukkaaksi jäätyneellä polulla. Tasaisella tämä olikin hauskaa ja helppoa. Ylämäessä sileä ja liukas polku teki elämästä kuitenkin heti huomattavasti jännittävämpää, sillä pitoa ei ollut nimeksikään ja tukeuduimme sauvoihin samalla epätoivoisesti naurahdellen. Liukulumikengistä ei näissä olosuhteissa tosiaan liukua puuttunut. Harmi vaan, että liukuminen tuppasi tapahtua väärään suuntaan!
Nousujohteisissa olosuhteissa eteenpäin ja ennen kaikkea ylöspäin pääseminen oli välillä aikamoista ähertämistä, mutta umpihangen puolella eteneminen sujui jäistä polkua paremmin. Sielläkin meno tosin aina välillä tökkäsi, kun suksi (tai siis liukulumikenkä…) jäi koko pituudeltaan painavan nuoskalumen peittoon. Ylöspäin kapuaminen oli kivaa, mutta samalla myös aika kuumaa puuhaa. Aika pian aloittamisen jälkeen reppuun joutivat niin pipo, kevyt hiihtotakki kuin hanskatkin turhaan hiostamasta.
Maaliskuisessa metsässä tuli mietittyä, että otollisemmat olosuhteet tälle retkelle olisivat olleet ehkä hieman aiemmin talvella, kun lumi oli vielä pehmeä ja upottavaa puuteria. Talvi lauhtui tänä vuonna jo hyvissä ajoin helmikuun puolella, ja nyt lämpötilat olivat lähes päivittäin nousseet nollaan tai plussan puolelle jo muutaman viikon ajan. Keliolosuhteiden ohella metsä ei ollut enää muutenkaan mikään winter wonderland — tykkylumet putosivat puista jo kauan aikaa sitten ja myös lumi oli menettänyt pakkaspäivien loistonsa.
Nousu palkitsee myös liukulumikenkäilijän
Mitä ylemmäs etenimme, sitä nautinnollisemmaksi homma muuttui. Rakastan ylipäätään sitä pientä rehkimisen fiilistä, mikä ylämäissä aina tulee, mutta tällä kertaa myös olosuhteet paranivat eksponentiaalisesti.
Puuston harvetessa maisemat paranivat ja joka kerta taaksepäin katsoessani Jerisjärvi näkyi maisemassa yhä upeammin. Valon määrä lisääntyi, ja auringonpaisteessa alkoi lumikin hohtaa lumoavasti. Toisin kuin alempien rinteiden metsissä, täällä puurajan lähettyvillä puusto oli edelleen osittain tykyn peitossa. Varjoisa ja karu metsä tuntui yhtäkkiä kovin kaukaiselta.
Huokailimme olosuhteiden upeutta. Maisemat olivat mahtavat joka suuntaan. Etelässä avautui Jerisjärvi ja myös Ylläs erottui yllättävän hyvin. Pohjoisessa puolestaan näkyivät Pallaksen taianomaiset kerot.
Alaspäin pääsee aina — vai pääseekö?
Jatkoimme matkaa vielä jonkin verran puurajan yläpuolella avotunturissa, mutta sitten oli aika tunnustaa tosiasiat ja käytettävissä olevan ajan rajallisuus. Olimme käyttäneet nousuun nyt tunnin, ja paluuseen meillä olisi käytettävissä toinen moinen.
Avotunturin rinteestä alaspäin laskettelu ei käytännössä sujunut aivan yhtä helposti kuin mitä teoriassa olisi voinut kuvitella. Sivusuunnassa jäisellä rinteellä suksien hallinta ja suunnassa pitäminen tuntui mahdottomalta, suunta suoraan alas jyrkkää rinnettä pitkin tuntui taas vähän turhan hurjapäiseltä. Liukulumikengät eivät hallittavuudessaan ja ohjattavuudessan vertaudu missään nimessä vaikkapa laskettelusuksiin. Niinpä jäisellä ja kovalla rinteellä olo oli kuin Bambilla liukkaalla jäällä — varsin lipsuva ja liukasteleva!
Kun jyrkähköstä avotunturin rinteestä oli selvitty hieman alemmas, liukulumikengät pääsivät taas paremmin oikeuksiinsa. Loivemmissa, pehmeämmissä ja sopivan avoimissa kohdissa alas viilettäminen oli parhaimmillaan yhtä nautintoa. Olisipa tällaisia kohtia ollut enemmänkin!
Voisi ehkä kuvitella alaspäin menon olevan ylös kapuamista nopeampaa, mutta meiltä kului molempiin suuntiin aikaa tunti. Vaikka ylöspäin mentäessä vastassa olivat fysiikan lait, niin rinnettä pitkin pystyi lopulta marssimaan ylös melko vaivatta. Alemmas metsän puolelle mentäessä homma meni taas hetkittäin hasardimmaksi, kun rinteet jyrkkenivät ja vastaan tuli yhä enemmän puita väistettäväksi, suksia oli vaikeampi hallita ja aikaa meni enemmän sopivien laskulinjojen etsimiseen, kurssin muutoksiin ja tietysti myös pikku pyllähtelyihin. Jossain kohtaa toisen liukulumikengän side taisi myös päästä löystymään sen verran, että se irtosi jalastani kokonaan. Loppumatkasta hieman jyrkemmän kohdan tullessa vastaan irrotin lopulta ne jalastani kokonaan ja laskin alas pyllymäkeä sukset ja sauvat kainalossa. Oli kyllä hauskaa sekin!
No, kannattiko?
Näin yhteenvetona voin todeta ensimmäisen liukulumikenkäretken olleen erittäin onnistunut irtiotto arjesta. Puitteet varsinkin ylempänä tunturissa olivat kerta kaikkisen upeat. Olosuhteet eivät ehkä paikoin olleet ne optimaalisimmat juuri liukulumikenkiä ajatellen, mutta pienet haasteet niiden hallinnassa pakottivat keskittymään ja elämään hetkessä.
Varmastikin tehokkaammin matka olisi edennyt ihan perus lumikengillä, mutta toisaalta liukulumikengät toivat retkeen hauskuutta ja jännitystä, joka olisi lumikengillä tarpomisesta jäänyt uupumaan. En nyt ihan heti ole lähdössä omia liukulumikenkiä hankkimaan, mutta erittäin mielelläni kokeilisin liukulumikenkiä uudestaankin erilaisissa maastoissa ja lumitilanteissa. Voin kuvitella, että varsinkin optimiolosuhteissa liukulumikenkäily voi olla hyvinkin koukuttavaa toimintaa!
Kiitokset vielä retkiseurasta ja ‑ideasta Jennille ja Alicialle — oli huippua!
Onko sinulla kokemuksia liukulumikengistä? Entä onko Keimiötunturi tuttu? Kirjoita kommenttisi alle 🙂
5 comments
Olipa hyvin kirjoitettu juttu! Liukulumikengistä ei ole kokemusta, suksista ja lumikengistä kyllä, jollaiset itseltänikin löytyy. Olisihan se joskus hauskaa päästä noitakin kokeilemaan. Keimiötunturillakaan ei ole ikinä tullut käytyä, vaikka paikka useasti on mielessä ollutkin, kun ollaan Lapissa oltu. Ehkäpä seuraavaksi…
Liukulumikengistä ei ole itselläni mitään kokemusta ja ihan tavallisetkaan lumikengät ei ole ikinä olleet jalassani. Olikin kiva kuulla varsin kattava tarina retkestänne. Kuva olisi pitänyt olla myös tuosta pyllymäkisuudesta:)
Liukulumikengistä ei ole kokemusta, mutta koronavuosina tuli sen verran matkailtua koti-Suomessa — ja täällä Etelä-Suomessakin oli sen verran lunta, että pääsimme kokeilemaan tavallista lumikenkäilyä. Onnistui ensikertalaisiltakin ihan hyvin ja jäi kyllä mieleen juttuna, jota tilaisuuden tullen voisi joskus tehdä uudelleenkin!
Liukulumikengistä ei oo kokemusta, mutta oon miettinyt, minkälaisia ne mahtaa oikein. Kiitos siis tästä kokemusten jaosta! Ne on vissiin kuitenkin sen verran normisuksia leveämmät, ettei mihinkään hiihtoladulle voi niillä eksyä? 😀 Ei sillä, että sinne eksyisin.. Nämä olis hyvät esim mökille järven jäälle missä ei oo latuja.
Kiitos kertouksesta ja ihan uudesta asiasta, liukulumikenkäilystä! Normisuksilla on hiihdetty ja kerran työhyvinvointiin liittyen myös lumikenkäiltiin, mutta tämä taitaa olla taas jotain muuta. Kertomuksesi perusteella lumikengät taitaisivat minulla olla ensisijaisesti käytössä, jos suksia ei käytettäisi.
Juha