Teneriffa: Rantoja ja rengasrikkoja

Kehtaako tätä edes tunnustaa? En ole koskaan joutunut itse vaih­ta­maan pyörän kumia. Tai siis en ollut joutunut – ennen Teneriffaa.

Syynä tälle on ollut ilmei­ses­ti puhdas tuuri. Vahingon satuttua san­ka­ril­li­si­set pelas­ta­jat eivät ole koskaan olleet liian kaukana. Vaikka olen tie­dos­ta­nut kar­hun­pal­ve­luk­sen suuruuden, en ole koskaan estellyt avuliaita Mac­Gy­ve­rei­ta, itse kun en sellainen ole. Todel­la­kaan.

Viime vuosina myös kun­nol­li­nen pis­to­suo­jaus on pelas­ta­nut ren­gas­ri­koil­ta (ylistys ja kunnia käyköön Schwalben renkaille!). Esi­mer­kik­si viime vuonna säästyin puh­jen­neil­ta kumeilta kokonaan, vaikka kilo­met­re­ja kertyi ja poljin esi­mer­kik­si Baltian maiden halki. Ajatuksen tasolla olin toki varau­tu­nut myös huo­nom­paan tuuriin ja bin­get­tä­nyt sisäkumin vaihto- ja paik­kaus­vi­deoi­ta You­Tu­bes­ta ennen Baltian turneetani.

Mutta nyt takaisin Kanarialle. 

Oli siis matkani viimeinen päivä. Lentoni olisi illalla, joten minulla olisi vielä päivä aikaa pyöräillä. 

Vii­mei­sek­si ilta­päi­väk­si en tahtonut mitään turhan stres­saa­vaa tai raskasta. Niinpä suun­ni­tel­mis­sa­ni oli edetä rennosti rantoja pitkin. Meressä pulah­dus­kin oli tavoit­tee­na ja olin pukenut uikkarit alle.

Reittini koho­koh­dak­si olin valinnut El Puertiton. Se osoit­tau­tui sym­paat­ti­sek­si pik­ku­pai­kak­si, joka huokui edelleen vanhan kalas­ta­ja­ky­län charmia. Paikka tuntui olevan astetta hipimpi ja hou­kut­te­le­van eri­tyi­ses­ti karavaanikansaa.

Talut­te­lin pyörääni jyhkeiden ran­ta­kal­lioi­den kivisillä poluilla (näin jäl­keen­päin aja­tel­tu­na kenties virhe), ihailin meren kuohuntaa ja nautin paikan let­keän­bo­hee­mis­ta tun­nel­mas­ta. Vaikutti vahvasti siltä, että epä­on­ni­sin asia, mitä täällä saattaisi käydä olisi, että paikan ainoan ravin­to­lan teras­sil­ta ei löytyisi yhtään istumapaikkaa.

Idylli rikkoutui vasta kun olin läh­te­mäs­sä paluu­mat­kal­le. Heti pyörän selkään noustuani tunsin, että jokin oli vialla. Oikeas­taan tiesin mie­les­sä­ni, mistä oli kyse jo ennen kuin vilkaisin olkani yli taka­viis­toon: pyöräni takakumi oli flättinä. ¡Qué mala suerte!

Huokaisin syvään, mutta hyväksyin sen tosiasian, että elä­mäs­sä­ni oli viimein koittanut se hetki, jolloin pääsisin likaamaan omat käteni ja tes­taa­maan, kuinka hyvin YouTuben tuto­ri­aa­lien opit olivat menneet perille. 

Pyö­rä­vuo­kraa­mon puolesta oli huo­leh­dit­tu siitä, että pienestä satu­la­lau­kus­ta löytyisi kaikki tar­vit­ta­va tällaisia tapauksia varten. Otin uuden sisäkumin ja muut tar­vik­keet ulos laukusta ja asetin ne maan­ka­ma­ral­le. Käänsin pyörän ja vaihdoin vaihteita niin, että ketju siirtyi takapakan pie­nim­mäl­le rattaalle. 

Juuri kun aloin irrottaa taka­pyö­rää, paikalle pöllähti kaksi italialaisnaista.

”Tar­vit­set­ko apua?”, he kysyivät silmin nähden toh­keis­saan tilanteesta.

En ollut aivan varma siitä itsekään, olihan tämä ensim­mäi­nen var­si­nai­nen tulikokeeni.

Hyvin nopeasti kävi ilmi, että äidistä ja tyt­tä­res­tä ei olisi teknistä apua. He kuitenkin halusivat tarjota minulle kyydin huoltoasemalle.

Emmin hetken. Toisaalta olin juuri päässyt vauhtiin (lue: saanut renkaan irti) ja tahdoin luottaa kykyyni selättää haaste. Toisaalta, jos homma ei ottaisi onnis­tuak­seen, huolt­si­kal­la olisin ainakin ihmisten ilmoilla.

Roberta ja Silvana vakuut­ti­vat, että huol­toa­se­mal­la kaikki olisi helpompaa, ja että ”Sí, sí, kyllä autoon mahtuu” ja ”No, no, ei tästä ole mitään yli­mää­räis­tä vaivaa”. Niinpä keräsin tavarat maasta mukaani ja tungin Bianchin takakonttiin.

Ehkä kymmentä minuuttia myöhemmin minä ja Bianchi olimme jälleen kak­sis­taan, mutta tässä vaiheessa ruuh­kai­sel­la huoltoasemalla.

Tässä vaiheessa katsoin El Puer­ti­tos­sa kiireessä käsiini kerää­miä­ni tavaroita: sisäkumi, ren­gas­rau­dat, multitool. Missä hel­ve­tis­sä oli pumppu? 

Yritin epä­toi­voi­ses­ti palauttaa mie­li­ku­via El Puer­ti­tos­ta. Oliko satu­la­lau­kus­sa edes ollut pumppua, vai olinko yllät­tä­vän ita­lia­lai­sin­ter­ven­tion tuok­sin­nas­sa unohtanut sen lojumaan maahan? Veikkaan vahvasti jäl­kim­mäis­tä vaih­toeh­toa, joten jos joku on tammikuun lopussa sattunut löytämään El Puer­ti­tos­ta yksi­näi­sen pyö­rän­pum­pun, tiedätte kenelle se kuuluu! 

Olin siis ottanut yhden askeleen eteenpäin saamalla onnek­kaas­ti kyydin, mutta samalla kaksi taak­se­päin, kun olin menet­tä­nyt ren­kaan­vaih­don kannalta varsin olen­nai­sen apuvälineen. 

”Anyway, olen huolt­si­kal­la, joten eiköhän tähän täältä jokin ratkaisu löydy”, rau­hoit­te­lin itseäni ja jatkoin vai­hee­seen jäänyttä kor­jauso­pe­raa­tio­ta­ni. Just keep calm and fix your bike!

Otin ren­gas­rau­dat esiin ja ryhdyin irrot­ta­maan ulko­ren­gas­ta. Helpommin sanottu kuin tehty. Aina kun aloin lii­kut­ta­maan yhdellä raudalla rengasta irti, toinen ren­gas­rau­ta pongahti pois pai­koil­taan. En edes halua kuvitella, kuinka epä­toi­voi­sel­ta, tur­hau­tu­neel­ta ja ennen kaikkea asiani osaa­mat­to­mal­ta ulko­maa­il­man silmissä näytin.

Taka­rai­vos­sa­ni painoi myös lievä aikapaine: iltapäivä oli jo pitkällä ja minun olisi vielä pakattava ja ehdittävä len­nol­le­ni­kin. En myöskään ollut syönyt mitään aamupalan jälkeen ja veren­so­ke­ria minulla ei enää tässä vaiheessa ollut käy­tän­nös­sä ollenkaan. Kaiken kaikkiaan todella otollinen aika opetella ren­kaan­vaih­toa siis! 

Kun olin viimein saanut ulko­ren­kaan ja rik­ki­näi­sen sisäkumin pois, oli aika miettiä, kuinka saisin uuteen sisuriin ilmaa. Huol­toa­se­mal­la oli tietenkin ilmaletku, mutta sen suuosa ei ollut yhteen­so­pi­va pyörän vent­tii­lin kanssa. Sisällä myy­mä­läs­sä ei puo­les­taan ollut tarjolla muuta kuin äärim­mäi­sen tympeää asiakaspalvelua. 

Minulla oli nyt siis uusi ja ehjä sisäkumi pai­koil­laan, mutta ei mitään mah­dol­li­suut­ta täyttää sitä. Tsekkasin Google Mapsista lähimmän seuraavan huolt­si­kan sijainnin. Sinne ei onneksi ollut matkaa kuin joitain satoja metrejä, joten jaksaisin helposti kantaa kevyen pyörän sinne.

Shellin edustalla oli paljon rau­hal­li­sem­paa. Menin heti ben­sa­mie­hen pakeille kysymään löy­tyi­si­kö heiltä jotain ratkaisua ilmaon­gel­maan. Ystä­väl­li­nen Juan Carlos ei ollut varma, mutta tuli kanssani sisälle myymälään sel­vit­tä­mään asiaa. Mitään lainaosia ei ollut, mutta myytävänä oli pake­til­li­nen erilaisia suuttimia. Hintaa pak­kauk­sel­la oli onneksi vain viiden euron verran, joten pääsin pinteestä suht pienellä investoinnilla.

Hetken päästä renkaassa oli ilmaa. Voitto! Seu­raa­va­na haasteena olisi saada rengas paikoilleen…

Salai­sis­sa haa­veis­sa­ni olin aina toivonut, että jos kävisi köpelösti ja joutuisin ren­kaan­vaih­to­hom­miin, kyseessä olisi etupyörä. Noh, toi­vei­sii­ni ei vastattu, joten jouduin koh­taa­maan vaih­tei­den, takapakan ja ketjun ja miet­ti­mään, kuinka ihmeessä saisin kaikki asiat lok­sah­ta­maan oikealle paikalle. 

Yritän katsoa mallia You­Tu­bes­ta, mutta videoilla rengas tuntui aina solah­ta­van pai­koil­leen kuin itsestään. Toki tämäkin rengas meni pai­koil­leen, mutta mikään muu sen ympärillä ei. Ketju roikkui alhaalla ja sen saaminen pai­koil­leen tuntui melko mahdottomalta.

Juan Carloskin tuli välillä bens­a­pum­pun ääreltä auttamaan minua mah­dot­to­mal­ta tuntuvan tehtävän äärellä. Vali­tet­ta­vas­ti pyö­rä­me­ka­niik­ka ei ollut hänenkään eri­tyi­sa­laan­sa, joten yhteiset pon­nis­tuk­sem­me eivät tuot­ta­neet tulosta. 

Jossain vaiheessa jäin taas ope­raa­tio­ni kanssa itsekseni ja olin jo luovuttamaisillani. 

”Hit­to­lai­nen, soitan sinne pyö­rä­vuo­kraa­moon ja sanon, että en vaan nyt osaa tätä”, mietin, sillä vakuut­ti­vat­han he esit­tees­sään­kin aut­ta­van­sa kyllä tien päällä ilme­ne­vis­sä ongelmissa. 

Näppäilin numeron ja soitin. Numero hälyytti pitkään, mutta kukaan ei vastannut. Odo­tel­tua­ni aikani turhaan suljin puhelimen. 

Sisuun­nuin. Haluai­sin­ko muka oikeasti olla se tyyppi, joka pitää pelastaa matkan varrelta jonkin näin nau­ret­ta­van jutun takia? En todel­la­kaan! Mie­luum­min vaikka kantaisin pyörän kahdeksan kilo­met­rin päähän. Hyvä, etteivät vastanneet!

Seu­raa­vak­si soitin pyöristä jotain tajua­val­le kave­ril­le­ni video­pu­he­lun ja sain paluu­pos­ti­na jälleen yhden linkin YouTube ‑videoon. Renkaan pai­koil­leen aset­ta­mi­nen käytiin tässä videossa läpi hieman aiempaa seik­ka­pe­räi­sem­min, mutta silti toi­meen­pi­teen tih­rus­ta­mi­nen pieneltä ruudulta ei ollut helppoa. Pausetin ja kelasin parin sekunnin kohtaa varmaan kym­me­ni­sen kertaa ennen kuin havaitsin maagisen käsi­liik­keen: minun pitäisi siis vääntää taka­vaih­ta­jaa hieman, jotta saisin homman toimimaan!

Pienen räpläyk­sen jälkeen ketju oli oikeassa paikassa, rengas tukevasti pai­koil­laan ja val­ta­kun­nas­sa jälleen kaikki hyvin. Juan Carloskin tuli kat­sas­ta­maan tilan­net­ta ja riemuitsi pitkän taistelun voitosta. Kiitin häntä vuolaasti. Jo pelkkä hänen läs­nä­olon­sa oli ollut suuri apu ja tuki. Nytkin hän oli heti ojen­ta­mas­sa minulle paperia, johon sain hierottua pahimmat ket­ju­öl­jyt käsistäni.

Miten siis meni ensim­mäi­nen ren­kaan­vaih­to noin niin kuin omasta mielestä? Koko­nai­suu­des­saan ren­gas­rul­jans­siin meni aikaa noin kaksi tuntia puh­jen­neen kumin havait­se­mi­ses­ta renkaan pai­koil­leen saamiseen. Säätö oli aivan käsit­tä­mä­tön­tä, mutta työ tuli tehtyä. Pyörä toimi moit­teet­ta jäljellä olevat kahdeksan kilo­met­ria ja sain palau­tet­tua sen ennen pyö­rä­liik­keen sul­keu­tu­mis­ta. Ehdin myös pakata ja kans­sa­mat­kus­ta­jien onneksi myös käydä suihkussa ennen lentoani. Onko nyt sitten varmempi olo sisä­ren­kaan vaihdon suhteen? Heh, ei todellakaan!

Ja tosiaan tässä vielä lopul­li­sen avun taka­ren­kaan pai­koil­leen saamiseen tuonut tuto­ri­aa­li sekä hyvä suo­men­kie­li­nen video pyörän renkaan vaihtamisesta: