Teneriffa: Missiona maan­tie­pyö­räi­ly

Millaista on ajaa maan­tie­pyö­räl­lä? Kun suuntasin Tene­rif­fal­le, maan­tie­pyö­räi­lyn para­tii­si­saa­rel­le, päätin ottaa asiasta selvää.

Sileä asfaltti, ympä­ri­vuo­ti­nen aurin­gon­pais­te, upeissa mai­se­mis­sa kie­mur­te­le­vat hiljaiset vuo­ris­to­tiet – ei ihme, että Teneriffa vetää puoleensa ihan­teel­li­sia tree­nio­lo­suh­tei­ta etsiviä maan­tie­pyö­räi­li­jöi­tä.

Tene­rif­fan maine mainiona pyö­räi­ly­koh­tee­na oli kan­tau­tu­nut minunkin korviini, joten vaikka en itse reissua juuri ehtinyt suun­ni­tel­la­kaan (ostin äkki­läh­dön kolme tuntia ennen lentoa), tarttui mukaani ennen ovesta ulos astumista pyö­räi­ly­ky­pä­rä.

Aiko­muk­se­ni pyöräillä oli siis vahva. Ennen kaikkea tavoit­tee­na­ni oli vii­mein­kin päästä kokei­le­maan, millaista olisi kyyti maan­tie­pyö­rän selässä.

Niille luki­joil­le, joille pol­ku­pyö­rien maailma on vieras, taus­toi­tet­ta­koon, että maan­tie­pyö­rät ovat niitä ohut­ren­kai­sia ja käp­py­rä­sar­vi­sia pyöriä, joita joskus myös kil­pa­pyö­rik­si kutsutaan. Niiden omi­nai­suu­det on suun­ni­tel­tu mak­si­moi­maan vauhti. Siten ne ovat mum­mo­pyö­rään tai maas­to­fil­la­riin ver­rat­tu­na hyvin kevyitä, ja niiden rungon geometria tekee ajoa­sen­nos­ta mata­lam­man. Par­haim­mil­laan ne ovat sileällä asfal­til­la, kun taas sora­teil­lä tai met­sä­po­luil­la on alla parempi olla toi­sen­lai­nen fillari.

Koska itse olen tottunut polkemaan vakaata ja varmaa hybridiä, kaikki mainitut maan­tie­pyö­rän omi­nai­suu­det olivat minulle vieraita. Ehdot­to­mas­ti eniten karsastin ennakkoon drop­pi­tan­koa (eli niitä käp­py­rä­sar­via), sillä olin tottunut siihen, että käsi­jar­rut ovat jat­ku­vas­ti käden ulot­tu­vil­la ilman, että niitä tarvitsee erikseen kurotella ajoa­sen­toa vaih­ta­mal­la.

Samalla olin kuitenkin jo muutaman vuoden huomannut hai­kai­le­va­ni maan­tie­kii­tu­rin perään ja käynyt ihai­le­mas­sa myynnissä olevia malleja. Niiden keveys ja nopeus kieh­toi­vat tavat­to­mas­ti. Olin valmis siir­ty­mään muka­vuusa­lu­eel­ta­ni maan­tie­pyö­rän selkään ja tekisin sen tällä reissulla.

Pyö­räi­ly­ky­pä­rä ei jäänyt matkasta.

Maan­tie­pyö­rän met­säs­tys­tä osa 1

Heti saarelle saa­vut­tua­ni aloin ensi­töik­se­ni käydä läpi pai­kal­li­sia pyö­rä­vuo­kraa­moi­ta. Niistä ei Tene­rif­fal­la totisesti ole pulaa. Etenkin saaren ete­läi­sel­lä turis­ti­vyö­hyk­keel­lä (Los Cris­tia­nos – Playa de las Americas – Costa Adeje) löytyy pyö­rä­liik­kei­tä miltei joka kadun­kul­mas­ta.  Tarjolla on maan­tie­pyö­rien lisäksi myös kau­pun­ki­pyö­riä, maas­to­pyö­riä ja säh­kö­pyö­riä.

Pyörän buuk­kaa­mi­nen on mah­dol­lis­ta myös etukäteen netin kautta, mutta itse olen sitä kou­lu­kun­taa, joka haluaa mieluiten käydä paikan päällä ja nähdä omin silmin, mitä on vuo­kraa­mas­sa. Näin oli etenkin nyt, kun täysin untu­vik­ko­na tahdoin saada asian­tun­te­vaa pereh­dy­tys­tä uuden­lai­sen pyörän valintaan ja hal­tuun­ot­toon.

Pyö­rä­liik­kei­tä läpi käy­des­sä­ni huomasin käy­tän­nös­sä, että asen­teis­sa tosiaan oli eroja.

Ensim­mäi­ses­sä vuo­kraa­mos­sa myö­häis­kes­ki-ikäinen mies tarjosi minulle suoraan joko letkeää city-fillaria tai maas­to­pyö­rää.

”Itse asiassa haluaisin kokeilla maan­tie­pyö­rää”.

”Ai niinkö? Tiedätkö, että maan­tie­pyö­räl­lä ajaminen on tosi vaikeaa. On tosi vaikea pitää tasapaino. Renkaat ovat tosi ohuet”, mies sanoi ja havain­nol­lis­ti samalla kapeutta sor­mil­laan.

”Joo, no varmaan se on aluksi erilaista, mutta jos­tain­han se pitää aloittaa”, vastasin häm­men­ty­nee­nä ja mietin, kuinka epä­ur­hei­lul­li­sel­ta mahdoin ran­ta­me­kos­sa­ni näyttää.

Mies sen kuin jatkoi pro­pa­gan­daan­sa maan­tie­pyö­räi­lyn han­ka­luu­des­ta. Tuijotin miestä ja kävin nopean sisäisen monologin. Hänellä ei näyttänyt olevan min­kään­lais­ta luottoa siihen, että pysyisin maan­tie­pyö­räl­lä edes pystyssä. Ei jatkoon.

Uusi yritys

Käväisin kämpillä, googlasin lisää pyö­rä­vuo­kraa­mo­ja, vaihdoin hel­le­me­kon sport­ti­sem­paan lookiin ja suuntasin seu­raa­vaan putiik­kiin.

Tällä kertaa koh­tee­na­ni oli pyö­rä­ret­kiä päi­vit­täin jär­jes­tä­vä Bike Point Tenerife. Seuraavan päivän ohjel­mas­sa olisi retki hieman idempänä ran­ni­kol­la sijait­se­vaan El Médanoon. Koska reitti oli kor­keus­pro­fii­lil­taan Tene­rif­fan mit­ta­kaa­vas­sa suht armol­li­nen, päättelin, että se voisi olla hyvä tilaisuus tutustua maan­tie­pyö­räi­lyn saloihin.

Tässä liik­kees­sä vibat olivat alusta lähtien täysin erilaiset ja minua palvellut nuori mies oli myön­tei­nen, hyvän­tuu­li­nen ja hauska. Ennen kaikkea säästyin pelot­te­lu­pu­heil­ta maan­tie­pyö­räi­lyn vai­keu­des­ta.

Diili syntyi siis siltä sei­so­mal­ta. Kävi tosin ilmi, että Bike Point ei ollut var­si­nai­ses­ti mai­nos­ta­mien­sa kier­ros­ten jär­jes­tä­jä. Aamulla saisin pyöräni toisesta, 50 metrin päässä sijait­se­vas­ta Bike Expe­rience Tene­ri­fes­tä.

Koska toteutus kuului eri firmalle, Bike Pointin kundilla ei ollut täyttä varmuutta käytännön yksi­tyis­koh­dis­ta, kuten esi­mer­kik­si siitä, kuu­lui­si­ko nouto hotel­lis­ta hintaan vai ei. Bus­siyh­tey­te­ni läh­tö­paik­kaan olivat kuitenkin hyvät, joten sovimme, että saisin vah­vis­tuk­sen hinta-asiasta myöhemmin säh­kö­pos­tii­ni, ja mikäli kuljetus ei kuuluisi hintaan, tulisin paikalle oma­toi­mi­ses­ti.

Pyö­rä­ret­kel­le mutta yksin

En lopulta saanut min­kään­lais­ta kuit­taus­ta kul­je­tus­asias­ta, joten seu­raa­va­na hyppäsin bussiin.

Bike Expe­riencen liik­kee­seen saa­vut­tua­ni vastassa oli retkiopas ja huonoja uutisia.

”Olen pahoil­la­ni, mutta on retki on jouduttu perumaan. Olen fluns­sas­sa. Laitoin siitä säh­kö­pos­tia.”

Vilkaisin puhe­lin­ta­ni. Olin tosiaan saanut säh­kö­pos­tia aiheesta neljä minuuttia aikai­sem­min. Koska ympä­ril­lä­ni ei näkynyt ketään muita viime hetken muu­tok­ses­ta pet­ty­nei­tä, mielessä kävi, että peruutus oli saattanut johtua myös vähäi­ses­tä osal­lis­tu­ja­mää­räs­tä.

Bike Expe­rience Tenerifen liike

Oli miten oli, olin pettynyt. Tämä oli ollut päivän suun­ni­tel­ma­ni eikä minulla ollut min­kään­lais­ta kiin­nos­tus­ta tuhlata puolta päivää siihen, että jär­jes­te­li­sin ohjel­maa­ni uusiksi.

”No, haluasin joka tapauk­ses­sa pyöräillä. Vuo­kraat­te­ko pyöriä täältä?”

Kun opas, Sergio siis, vastasi myön­tä­väs­ti, valistin häntä vielä ole­mat­to­mas­ta maan­tie­pyö­räi­ly­ko­ke­muk­ses­ta­ni.

“Siinä on vaan vähän erilainen tuntuma, ei mitään sen kummempaa”, Sergio sanoi roh­kai­se­vas­ti ja lähti pituuteni var­mis­tet­tu­aan hakemaan ala­ker­ras­ta minulle sopivaa pyörää.

Hetken päästä hän palasi mukanaan min­tun­vih­reä Bianchi. Vii­meis­tään tässä vaiheessa pet­ty­myk­se­ni oli kaikonnut ja muuttunut sulaksi innos­tuk­sek­si. En voinut olisi ollut pyö­rä­va­lin­taan tyy­ty­väi­sem­pi, sillä olin kuolannut saman­lai­sen pyörän perään viime kevään GoExposta lähtien. Nyt pääsisin vihdoin kokei­le­maan sellaista!

Viimein matkaan

Bianchi poseeraa La Cen­ti­ne­lan näkö­ala­pai­kal­la.

Sergio halusi hyvitellä peruun­tu­nut­ta pyö­rä­ret­keä­ni ja tarjoutui kyy­dit­se­mään minut ja pyörän kaupungin ulko­puo­lel­le. En ollut aivan varma, minne olimme menossa, mutta ikkunasta vilah­te­le­vien maisemien perus­teel­la ylös sumui­sil­le vuorille.

Ehkä varttia myöhemmin seisoin yksin Bianchini ja hatarasti mieleen pai­nu­nei­den reit­tioh­jei­den kanssa La Cen­ti­ne­lan dra­maat­tis­ten maisemien äärellä. Tar­koi­tuk­se­ni oli ajella aikani vuo­ris­to­tie­tä, laskeutua sitten takaisin ran­ni­kol­le ja El Médanoon ja polkea sitten takaisin kohti Costa Adejea.

“I have no idea what I’m doing!” ‑ilmeeni siinä vaiheessa, kun olen vasta valo­ku­van­nut vaan en ajanut maan­tie­pyö­rää.

Ilma oli viileä ja tuulinen, mieleni puo­les­taan malt­ta­ma­ton.

Pakol­lis­ten mai­se­ma­ku­vien jälkeen tartuin pyörää sarvista ja yritin palauttaa mieleeni saamani suusa­nal­li­sen pika­pe­reh­dyk­sen ajoa­sen­nois­ta, jarruista ja vaih­teis­ta. Muistin siinä vaiheessa jota­kuin­kin sen, että molempia vaih­de­vi­pu­ja painaessa vaihteet menisivät yhteen ja vain toista painaessa toiseen suuntaan. Mihin suuntaan, sitä en muistanut, mutta sitähän tässä olisi aikaa testailla seuraavan reilun 50 kilo­met­rin aikana.

Nousin pyörän selkään, ja pyörä lähti rul­laa­maan eteenpäin usko­mat­to­man kevyesti, aivan kuin itsestään. Tuntui kuin olisin vaihtanut rat­sas­tus­kou­lun ponin täy­si­ve­ri­seen lauk­ka­he­vo­seen.

La Centinela — Gra­na­dil­la de Abona — El Desierto

Vuo­ris­to­tie oli hiljainen ja muuta lii­ken­net­tä oli vain har­vak­sel­taan. Sergio oli siis ollut oikeassa: tämä oli mitä ihan­teel­li­sin paikka totutella uuteen ajopeliin. Kurveja, mutkia ja kevyitä laskuja ja nousuja riitti sen verran, että pääsin heti kokei­le­maan jarruja, vaihteita ja eri ajoa­sen­to­ja.

Olin niin hur­mioi­tu­nut pyörästä ja sen vauhdista, että tuskin huomasin ohitse vilah­ta­via pik­ku­ky­liä. Vasta ensim­mäi­nen hieman isompi paikka, Gra­na­dil­la de Abona, sai minut havah­tu­maan. Pääkadun agraa­rie­lä­mää kuvaavia muraaleja oli suo­ras­taan pakko jäädä ihai­le­maan.

Jonkin matkaa Gra­na­dil­la de Abonan jälkeen oli tiedossa ennakkoon eniten jän­nit­tä­mä­ni osuus: pitkä ala­mä­kio­suus vuo­ren­rin­teil­tä kohti rannikkoa. Seuraavat seitsemän kilo­met­ria olisivat enemmän tai vähemmän alamäkeä, ensi­ker­ta­lai­sen näkö­kul­mas­ta onnek­kaas­ti tosin Tene­rif­fan mit­ta­kaa­vas­sa suht loivalla kal­te­vuu­del­la. Oli siis aika siirtää kädet alas jar­ru­kah­vo­jen luo!

Reittini kohti San Isidroa ja El Médanoa kulki pik­ku­rui­sen El Desierton kylän kautta, sillä tämä tie oli Sergiolta saamieni ohjeiden mukaan miel­lyt­tä­vän hiljainen. El Desiertoa kohden kään­tyes­sä­ni vähäi­nen­kin liikenne loppui tyystin, ja ääni­maa­il­ma koostui lähinnä tuulen huminasta, vah­ti­koi­rien hau­kun­nas­ta ja jar­ru­pa­lo­jen kon­tak­tis­ta pyöräni pyöriin.

Hil­jai­suu­des­ta huo­li­mat­ta huomasin suh­tau­tu­va­ni varoen siihen, mitä seuraavan mutkan jälkeen aina tuli­si­kaan (ei ikinä mitään). En siis tohtinut päästellä menemään alamäkeä täysillä, vaan yritin pitää vauhdin koh­tuul­li­se­na, jotta ehtisin reagoida mah­dol­li­siin yllä­tyk­siin. Muuten alamäen las­ket­te­lus­sa ei kui­ten­kaan ollut mitään sen ihmeempää, mitä nyt tunsin enemmän ran­tei­siin koh­dis­tu­vaa painetta kuin omalla pyörällä ajaessani.


Ruuhkaa San Isidrossa

”Bääh, bääh!”

Ala­mä­kio­suu­den päät­teek­si löysin itseni yhtäkkiä vuohien kan­soit­ta­mal­ta tieltä.

San Isidroon saa­pues­sa­ni olin osannut odottaa lii­ken­teen vil­kas­tu­mis­ta, mutta en ollut osannut aavistaa koh­taa­va­ni kaduilla vuo­hi­ruuh­kaa.

Vuohet veivät sydämeni, ja minun oli pakko laittaa pyörä hetkeksi syrjään ja keskittyä kuvaamaan itse­tie­toi­sia kadun­val­loit­ta­jia.

Keskityin eläimiin niin vahvasti, että säpsähdin, kun yhtäkkiä kuulin olkani takaa miesäänen.

“Miksi otat kuvia vuohista, mutta et pai­me­nes­ta?” kysyi vanhemman puoleinen mies espan­jak­si ja virnisti samalla niin, että ainoa jäljellä ollut etuhammas suo­ras­taan loisti suusta.

“Aah, saanko ottaa kuvan sinusta?” ehdin jo innostua. Mies pai­men­kep­pei­neen oli omalla tavallaan varsin valo­ku­vauk­sel­li­nen.

“Et!” Juaniksi esit­täy­ty­nyt paimen nauraa räkätti ja vaihtoi lennosta puhee­nai­heen sivii­li­sää­tyy­ni. Pian vuohien anarkia kadulla yltyi kuitenkin niihin mit­ta­suh­tei­siin, että Juan jätti juttelut sikseen ja lähti pai­men­ta­maan kat­ras­taan kohti var­si­nai­sia lai­dun­mai­ta.

Syvem­mäl­le San Isidron keskustaa kohden ede­tes­sä­ni kadut täyt­tyi­vät lopulta autoista. Autoi­li­jat olivat koh­te­liai­ta, mutta ruuhka kapeilla kaduilla oli kuitenkin sen verran stres­saa­vaa, että oli helpotus lopulta jättää kaupunki taakse, ylittää moot­to­ri­tie ja löytää itsensä taas huo­mat­ta­vas­ti väl­jem­mäl­tä maan­tiel­tä kohti rantaa ja sen pik­ku­kau­pun­ke­ja.

Ran­ta­kau­pun­git El Médano ja Los Abrigos

Tie El Médanoon oli minulle tuttu entuu­des­taan, sillä olin aiemmalla mat­kal­la­ni viettänyt rau­hal­li­ses­sa ran­ta­pai­kas­sa pari päivää. Ensim­mäi­sel­tä vie­rai­lul­ta El Médanosta oli jäänyt mieleen etenkin kova tuuli. Se oli vahvasti läsnä myös nyt. Tunsin sen voiman vavi­sut­ta­van pyörääkin.

El Médanossa suun­nis­tin suoraan ennestä tuttuun venezue­la­lai­seen arepa-ravintola Costa del Médanoon hakemaan evästä. Rakastan ravin­to­lan arepoita niin paljon, että olin haa­veil­lut niistä vähintään El Desier­tos­ta asti.

Ulkona eväitä naut­ties­sa­ni hyytävä tuuli sen kuin jatkui. Lou­nas­tauon loppuun mennessä tunsin oloni niin syvä­jää­ty­ny­neek­si, että kävelin suoraan lähimpään surf­fi­kaup­paan ja ostin hupparin. Vaa­tein­ves­toin­nit eivät olleet osa mat­ka­bud­jet­tia­ni, mutta päätin rahoi­tuk­sen tulevan tässä tilan­tees­sa hen­kiin­jää­mis­ra­has­tos­ta.

Kun sekä nälkä että ruu­miin­läm­pö olivat taas hal­lin­nas­sa, jatkoin matkaa ja lähdin polkemaan takaisin kohti Costa Adejea.

Los Abrigos

Reitti kulki Los Abrigosin kautta, joka El Médanon tapaan on vanha kalas­ta­ja­ky­lä. Sen jälkeen reitti myötäili jälleen len­to­ken­tän laitaa. Maisemat olivat karut ja sivutuuli jälleen ankara. Len­to­ko­neet las­keu­tui­vat ylläni, ja mietin, etten tainnut koskaan olla ollut yhtä lähellä len­to­ko­net­ta pys­ty­suun­nas­sa katsoen.

Kak­tus­mai­se­mien jälkeen reitti palasi moot­to­ri­tie­tä myö­täil­len kohti Los Cris­tia­no­sia ja Costa Adejea. Tämä oli päivän polkaisun selkeästi epä­miel­lyt­tä­vin osuus. Lii­ken­net­tä oli liikaa ja maisemat olivat ankeat: teol­li­suus­ra­ken­nuk­sia, ruuh­kai­sia teitä, roskaisia tien­pien­ta­rei­ta. Puhtaasti pyö­räi­lyl­li­ses­ti reitissä ei toki ollut mitään vikaa, sillä asfaltti oli edelleen erin­omais­ta ja autoi­li­jat ruuhkasta huo­li­mat­ta huo­maa­vai­sia.

Miltä ensim­mäi­nen maan­tie­pyö­räi­ly­ko­ke­mus sitten tuntui?

Takaisin turis­ti­ran­to­jen ääreen pol­jet­tua­ni pohdin kokemaani.

Ensin­nä­kin pyö­rä­lenk­ki­ni salli minun tutustua toi­sen­lai­seen Tene­rif­faan turis­ti­koh­tei­den ulko­puo­lel­la. En vält­tä­mät­tä tunne oloani kotoi­sim­mak­si mas­sii­vis­ten hotellien ja mat­ka­muis­to­myy­mä­löi­den keskellä, joten pääsy toi­sen­lai­seen ympä­ris­töön oli hel­pot­ta­vaa. Nautin eri­tyi­ses­ti vuoristo-osuuden rauhasta ja rosoi­suu­des­ta.

Tajusin myös olleeni onnekas, kun ohjattu pyö­rä­ret­ke­ni oli peruttu. Pyöräily merkitsee minulle paljon enemmän kuin pol­ke­mis­ta; se on minulle ennen kaikkea ympä­ris­tön tut­ki­mis­ta, uuden löy­tä­mis­tä ja havain­noi­mis­ta. Toki ryh­mä­reis­sut­kin voivat olla antoisia, mutta yksin pol­kies­sa­ni sain valita tahtini, reittini ja kuvaus­tau­ko­ni itse. Niin ja ohjattu retki El Médanoon ei olisi edes kulkenut vuoriston kautta, joten sikälikin sain vähem­mäl­lä rahalla enemmän elämyksiä.

Pyöräily Tene­rif­fal­la oli mahtavaa. Olin todella vai­kut­tu­nut tavasta, jolla autoi­li­jat suh­tau­tui­vat pyö­räi­li­jöi­hin: edes ruuh­kai­sem­mill­ta maan­teil­lä en koskaan kokenut epä­mu­ka­van tai vaa­ral­li­sen läheltä tehtyjä ohituksia, mikä puo­les­taan Suomessa ei ole mitenkään ennen kuu­lu­ma­ton­ta. Kun­nioi­tus pyö­räi­li­jöi­tä kohtaan näkyi myös lii­ken­ne­mer­keis­sä, joissa autoi­li­joi­ta muis­tu­tet­tiin antamaan pyö­räi­li­jöil­le reilusti tilaa.

Ennen kaikkea olin tavat­to­man onnel­li­nen, että olin vii­mein­kin päässyt kokei­le­maan maan­tie­pyö­rää. Tunsin olevani ensim­mäi­sen ajopäivän jäljiltä suo­ras­taan rakas­tu­nut vuo­kra­pyö­rää­ni. Tuntuma oli perus­pyö­rään ver­rat­tu­na todella erilainen ja koukutuin keveyteen, jolla pyörä liikkui. Toki pyörä oli vas­taa­vas­ti myös herkempi ympä­ris­töl­le: se reagoi tuke­vam­paa ajokkia voi­mak­kaam­min kovaan tuleen ja pieniin asfalt­ti­rö­pe­löi­hin. Itse ajo oli sujui hyvin, ja vaikka vaih­tei­den ja jarrujen käyttö ei sujunut vielä ensim­mäi­sel­lä kerralla samaan tapaan auto­pi­lo­til­la kuin omalla pyö­räl­lä­ni, en kokenut pyörää millään tapaa vaikeana. Terveisiä siis vaan ensim­mäi­sen pyö­rä­liik­keen setä­mie­hel­le: pysyin pystyssä!

Lii­ken­ne­mer­kit muis­tut­ta­vat autoi­li­joi­ta pyö­räi­li­jöi­den kun­nioit­ta­mi­ses­ta useilla Tene­rif­fan teillä.
Garminin tekemä kartta toteu­tu­nees­ta mat­ka­rei­tis­tä. Artik­ke­lis­sa mai­ni­tuis­ta paikoista El Desierto vastaa kartan numeroa 4, San Isidro vuohineen numeroa 5, El Médano numeroa 6, Los Abrigos numeroa 6 ja ankea lop­pu­pät­kä numeroita 8–10. Reitin koko­nais­pi­tuus 52,2 km, korkeuden lisäys 611 m, korkeuden lasku 1136 m.
2 comments
  1. Fillari on mainio kyyti maisemien naut­ti­mi­seen . Otan pyörän aina alle reissussa jos vaan koh­tuu­dell­la löytyy. City­pyö­riä on nykyisin hyvin tarjolla, mutta ajo­nau­tin­to on vaih­te­le­va. Hyvä kun kevyt katupyörä maistui.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *